Supo ja varjossa tapahtuva rekrytointi - SecMeter

Supon ”Simo” henkilötiedustelija kampanjavideo

Supon 3.3.2026 kello 12.34 julkaisema kampanjavideo rakentaa moniulotteisen ja tarkasti hallitun kuvan turvallisuudesta sekä siitä työstä, jota tämän turvallisuuden ylläpitäminen edellyttää. Videon keskiössä on ajatus näkymättömästä turvallisuudesta, ilmiöistä, joita ei voi suoraan havaita, mutta joiden vaikutukset ovat merkittäviä. Video ei ainoastaan kuvaa turvallisuutta, vaan myös määrittelee, kuka sitä kykenee ymmärtämään.

Videon lähtökohta on arjen kuvaus. Katsoja asetetaan tuttuun ympäristöön, jossa elämä vaikuttaa normaalilta ja vakaalta. Tämä normaalius kuitenkin haastetaan nopeasti väitteellä maailman muutoksesta.

Turvallisuus ei ole enää itsestäänselvyys, ja tämä yksinkertainen toteamus toimii koko videon käännekohtana. Sen jälkeen katsoja johdatellaan kohti abstraktimpaa uhkakuvaa, vaikuttamista, vakoilua ja muita ilmiöitä, jotka tapahtuvat pinnan alla ja jäävät usein huomaamatta.

Keskeinen tehokeino on uhkien epämääräisyys. Videossa ei nimetä toimijoita, maita tai yksittäisiä tapahtumia. Tämä tekee viestistä ajattoman ja universaalin, mutta samalla se rakentaa jatkuvan epävarmuuden tunteen.

Kun uhkaa ei voi paikantaa, se voi olla kaikkialla. Samalla katsoja asetetaan tiedollisesti rajoittuneeseen asemaan, kaikkea ei nähdä eikä ymmärretä. Tässä kohdin supo astuu esiin ratkaisuna. Supo esitetään toimijana, jonka tehtävä on nähdä se, mikä jää muilta piiloon, ja ymmärtää ilmiöitä ennen kuin niistä tulee konkreettisia uhkia.

Tämä asetelma luo selkeän tiedollisen hierarkian. Kansalainen edustaa arjen toimijaa, jolla ei ole pääsyä kaikkeen tietoon, kun taas supo edustaa erityisosaamista ja analyysikykyä.

Tämä tiedollinen epäsymmetria toimii samalla vallan oikeutuksena. Koska kaikki eivät näe kokonaisuutta, tarvitaan instituutio, joka tekee sen heidän puolestaan.

Viesti ei kuitenkaan esitä tätä valtaa eksplisiittisesti, vaan kehystää sen suojeluna. Turvallisuus esitetään yhteisenä hyvänä, jonka ylläpitäminen vaatii erikoistunutta työtä.

Videon visuaalinen ja auditiivinen toteutus tukee tätä viestiä hienovaraisesti. Kuvasto liikkuu arjen, epäselvien varjojen ja teknologisen analyysin välillä, mikä konkretisoi abstraktin uhkakuvan.

Äänimaailma puolestaan rakentaa jatkuvaa, matalataajuista jännitettä, mutta pysyy rauhallisena ja hallittuna. Tämä kontrasti luo vaikutelman siitä, että vaikka maailma on epävarma, tilanteen hallinta on asiantuntijoiden käsissä. Näin syntyy yhdistelmä uhkaa ja luottamusta, joka on keskeinen osa videon psykologista vaikutusta.

Retorisesti video noudattaa turvallistamisen logiikkaa. Ensin kuvataan muutos, sitten määritellään uhka, tämän jälkeen korostetaan tiedon puutetta ja lopuksi tarjotaan ratkaisu.

Ratkaisuna ei ole yksittäinen toimenpide, vaan supo itse. Tähän kytkeytyy rekrytointiviesti, jossa katsojaa kutsutaan osaksi tätä näkymätöntä mutta merkityksellistä työtä. Työ esitetään vaikutuksiltaan laaja-alaisena, vaikka se on usein huomaamatonta.

Vaikka video on monin tavoin realistinen, erityisesti uhkien luonteen ja työn näkymättömyyden osalta, se on samalla idealisoitu. Työn merkityksellisyyttä korostetaan, mutta arjen rutiinit ja epävarmuus jäävät taka-alalle.

Vaikutus esitetään suoraviivaisempana kuin se todellisuudessa on, vaikka tiedustelutyö on usein epäsuoraa ja pitkien ketjujen kautta vaikuttavaa. Myös supon kyvykkyys esitetään vahvana, mikä on ymmärrettävää institutionaalisen viestinnän näkökulmasta, mutta ei täysin kuvaa toiminnan rajoitteita.

Rekrytoinnin näkökulmasta video on selkeästi kohdennettu. Se ei pyri vetoamaan kaikkiin, vaan erityisesti analyyttisiin, sisäisesti motivoituneisiin ja epävarmuutta sietäviin henkilöihin.

Ihannehakija on henkilö, joka nauttii monimutkaisten ilmiöiden ymmärtämisestä, arvostaa työn merkitystä ilman ulkoista tunnustusta ja pystyy työskentelemään tilanteissa, joissa tieto on epätäydellistä.

Tällainen profiili vastaa hyvin tiedustelutyön todellisia vaatimuksia, mutta samalla se rajaa ulkopuolelle ne, jotka hakevat konkreettista toimintaa, nopeita tuloksia tai näkyvää vaikutusta.

Kansainvälisessä vertailussa video edustaa pohjoismaista viestintätyyliä, hillittyä, rationaalista ja institutionaalisesti luottamusta rakentavaa.

Se eroaa esimerkiksi yhdysvaltalaisista kampanjoista, joissa korostetaan yksilöllistä sankaruutta ja toimintaa. Tässä tapauksessa painopiste on kollektiivisessa vastuussa ja hiljaisessa asiantuntijuudessa.

Kokonaisuutena supon kampanjavideo on tehokas esimerkki turvallisuusviestinnästä. Se onnistuu yhdistämään realistisen uhkakuvan, institutionaalisen uskottavuuden ja kohdennetun rekrytointiviestin yhdeksi johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi.

Samalla se muistuttaa, että nykyaikainen turvallisuus ei ole pelkästään näkyviä tekoja, vaan ennen kaikkea näkymätöntä, analyyttistä työtä, jonka vaikutukset ulottuvat laajalle

Täydellisen hakijan profiili

Supon kampanjavideon implisiittinen rekrytointiviesti ei kohdistu massoihin, vaan tarkasti rajattuun osaajaprofiiliin. Videon perusteella voidaan hahmottaa niin sanottu “täydellinen supo-hakija”, ei yksittäisen koulutustaustan tai ammattinimikkeen kautta, vaan kognitiivisten kykyjen, persoonallisuuden ja motivaation yhdistelmänä.

Taustaltaan ihanneprofiili on usein korkeasti koulutettu asiantuntija, tyypillisesti 25–45-vuotias, jonka koulutus voi sijoittua esimerkiksi valtio-oppiin, kansainvälisiin suhteisiin, tietojenkäsittelyyn, kyberturvallisuuteen, oikeustieteeseen tai data-analytiikkaan.

Olennaista ei kuitenkaan ole tietty koulutuspolku, vaan kyky käsitellä monimutkaista ja hajanaista tietoa. Tämä korostaa tiedustelutyön luonnetta. Kyse ei ole yksittäisestä osaamisalueesta, vaan kyvystä yhdistellä eri lähteistä saatavaa tietoa merkitykselliseksi kokonaisuudeksi.

Kognitiivisesti keskeisin ominaisuus on analyyttinen ajattelu. Täydellinen hakija kykenee tunnistamaan rakenteita epäselvässä datassa, erottamaan olennaisen epäolennaisesta ja muodostamaan perusteltuja johtopäätöksiä puutteellisesta tiedosta.

Tätä täydentää systeeminen ymmärrys, kuten kyky nähdä ilmiöt osana laajempia verkostoja ja hahmottaa syy–seuraussuhteita pitkällä aikavälillä. Erityisen tärkeää on myös epävarmuuden sietokyky.

Tiedustelutyössä on harvoin saatavilla täydellistä tietoa, joten päätelmät on tehtävä keskeneräisen ja osittain ristiriitaisen aineiston pohjalta. Tässä korostuu myös kyky olla kriittinen ilman kyynisyyttä, kuten tiedon kyseenalaistaminen ilman, että kaikki menettää merkityksensä.

Persoonallisuudeltaan ihanneprofiili asettuu selkeästi tiettyyn muottiin. Big Five -mallin (viisi suurta persoonallisuuspiirrettä) näkökulmasta korostuvat korkea avoimuus uusille ideoille ja vahva tunnollisuus. Uteliaisuus, abstrakti ajattelu ja systemaattisuus ovat keskeisiä.

Yhteistyökyky on tärkeää, mutta siihen ei liity naiiviutta. Ekstroversio (ekstroversio käsitteen toi aikanaan ensimmäisten joukossa esille sveitsiläinen psykiatri Carl Jung) ei ole keskiössä, sillä työ ei edellytä jatkuvaa sosiaalista vuorovaikutusta.

Sen sijaan korostuu kyky toimia itsenäisesti ja keskittyneesti. Emotionaalisen vakauden osalta tarvitaan tasapaino, kuten riittävä valppaus, mutta ei ylikuormittumista epävarmuuden edessä.

Motivaation tasolla profiili on selvästi sisäisesti ohjautuva. Täydellinen hakija ei hae näkyvyyttä tai ulkoista tunnustusta, vaan kokee työn merkitykselliseksi itsessään. Hän haluaa vaikuttaa yhteiskuntaan, mutta hyväksyy sen, että vaikutus on epäsuoraa ja usein näkymätöntä.

Tämä edellyttää myös ei-statusorientoitunutta asennetta. Työn arvo ei perustu titteliin tai julkiseen tunnustukseen. Pitkäjänteisyys on keskeistä, sillä tiedustelutyö etenee usein hitaasti ja vaatii kuukausien tai vuosien sitoutumista.

Psykologinen soveltuvuus on yhtä tärkeää kuin osaaminen. Korkea luotettavuus ja integriteetti ovat välttämättömiä, samoin kyky toimia diskreetisti. Täydellinen hakija pystyy käsittelemään arkaluonteista tietoa ilman tarvetta jakaa sitä ulkopuolisille tai hakea sosiaalista validointia.

Paineensietokyky ilmenee kykynä toimia epävarmuudessa ja kantaa vastuuta ilman jatkuvaa palautetta. Lisäksi identiteetin vakaus suojaa ulkopuoliselta vaikuttamiselta. On tärkeätä, että henkilö tietää omat arvonsa ja rajansa.

Käytännön taidoista keskeisimpiä ovat tiedon käsittelyyn liittyvät valmiudet, kuten analyysi, synteesi ja raportointi. Erityisen tärkeä on kirjoitustaito, sillä tiedustelutyön lopputuote on usein selkeästi muotoiltu analyysi päätöksentekijöille.

Kielitaito on merkittävä etu, ja englannin lisäksi muiden kielten osaaminen laajentaa huomattavasti toimintakykyä. Tekninen osaaminen, kuten kyberturvallisuus tai data-analytiikka, korostuu roolista riippuen.

Keskeinen osa profiilia on realistinen työasenne. Täydellinen hakija ymmärtää jo etukäteen, että työ on usein hidasta, vaikutus epäsuoraa ja onnistumiset näkymättömiä. Tämä ei kuitenkaan vähennä työn merkityksellisyyttä hänen silmissään. Päinvastoin, juuri tämä näkymättömyys voi olla osa työn vetovoimaa.

Vastaavasti on selvää, kenelle tällainen rooli ei sovi. Henkilö, joka tarvitsee jatkuvaa palautetta, hakee nopeita tuloksia tai arvostaa näkyvää tunnustusta, ei todennäköisesti koe työtä palkitsevaksi.

Samoin vahvasti toiminnallisuutta tai selkeitä, konkreettisia lopputuloksia korostava henkilö voi kokea työn liian abstraktiksi.

Näin muodostuva “täydellinen Supo-hakija” ei ole universaali ihanne, vaan tarkasti määritelty profiili, joka vastaa tietynlaisen institutionaalisen työn vaatimuksia.

Se on yhdistelmä analyyttistä ajattelua, psykologista vakautta ja sisäistä motivaatiota, eli ominaisuuksia, jotka mahdollistavat työskentelyn maailmassa, jossa merkittävimmät asiat tapahtuvat usein näkymättömissä.

Edellä kuvatun täydellisen hakijaprofiilin täyttäviä henkilöitä on harvassa, jos lainkaan. Mikäli sellaisia kuitenkin on, heille lienee tarjolla yhteiskunnassa muitakin, kenties houkuttelevampiakin tehtäviä kuin työskentely supon henkilötiedustelijana. Hakijoita voi silti lohduttaa se, että rekrytointivideot ovat rekrytointivideoita ja niissä on usein mukana reilu annos liioittelua.

Henkilötiedustelijoiden rekrytoinnin eettiset ja moraaliset kysymykset

Henkilötiedustelun (HUMINT) ytimessä on yksilö, tavallinen ihminen, joka asetetaan rooliin, jossa hän hankkii tietoa usein salassa ja mahdollisesti merkittävien riskien alaisena. Tästä seuraa väistämättä joukko eettisiä ja moraalisia kysymyksiä, jotka koskevat niin valtiota, turvallisuusviranomaisia kuin yksilöä.

Keskeinen eettinen ongelma liittyy riskien jakautumiseen. Valtiollinen toimija toimii institutionaalisessa suojassa. Sillä on resurssit, oikeudellinen asema ja mahdollisuus vetäytyä. Sen sijaan rekrytoitu siviili kantaa usein konkreettisen riskin, erityisesti jos toiminta tapahtuu ulkomailla tai vihamielisessä ympäristössä.

Kiinnijäämisen seuraukset voivat olla äärimmäisiä, aina pitkästä vankeudesta kuolemantuomioon. Tässä mielessä riskit eivät jakaudu tasaisesti, vaan kohdistuvat pääosin yksilöön.

Tähän liittyy olennainen lisäulottuvuus, valtion ja turvallisuusviranomaisten mahdollisuus kiistää osallisuutensa. Käytännössä useissa kiinnijäämistapauksissa valtiot ovat irtisanoutuneet yhteydestä henkilöön.

Tämä perustuu tiedustelutoiminnan logiikkaan, jossa pyritään välttämään diplomaattinen eskalaatio ja suojelemaan laajempia operaatioita. Yksilön näkökulmasta seuraukset ovat kuitenkin vakavat, sillä hän jää käytännössä yksin.

Tämä vahvistaa eettistä epäsymmetriaa entisestään. Vaikka valtio kantaa poliittisia ja maineeseen liittyviä riskejä, ne eivät ole verrattavissa yksilön kokemiin konkreettisiin henkilökohtaisiin seurauksiin. Hyödyt kollektivisoituvat valtiolle, mutta riskit henkilöityvät.

Toinen keskeinen kysymys koskee vapaaehtoisuutta ja suostumusta. Eettisesti kestävä rekrytointi edellyttää, että henkilö tekee päätöksensä aidosti vapaaehtoisesti ja riittävän tiedon pohjalta. Käytännössä tämä on kuitenkin ongelmallista.

Tiedustelutoiminnan luonteeseen kuuluu salassapito, mikä tarkoittaa, ettei kaikkia riskejä tai toimintatapoja voida avata täydellisesti etukäteen. Lisäksi rekrytointitilanteissa voi esiintyä epäsuoraa painetta, valtasuhteita tai psykologista vaikuttamista, jotka hämärtävät vapaan suostumuksen rajoja. Jos henkilö ei täysin ymmärrä, mihin sitoutuu, suostumuksen eettinen arvo heikkenee merkittävästi.

Kolmas ulottuvuus liittyy yksilön instrumentaaliseen käyttöön. Filosofisesti kysymys voidaan muotoilla kantilaisittain, kohdellaanko henkilöä päämääränä sinänsä vai välineenä jonkin suuremman tavoitteen saavuttamiseksi?

Henkilötiedustelussa yksilöä käytetään välineenä tiedon hankintaan. Vaikka tavoite, esimerkiksi kansallinen turvallisuus, voi olla perusteltu, eettinen ongelma syntyy, jos yksilön hyvinvointi alistetaan systemaattisesti tämän tavoitteen alle, erityisesti tilanteissa, joissa valtio voi myöhemmin kiistää yhteytensä häneen.

Toisaalta on tunnustettava myös toiminnan mahdollinen oikeutus. Valtiolla on velvollisuus suojella kansalaisiaan vakavilta uhkilta, kuten terrorismilta tai vihamieliseltä tiedustelulta. Joissakin tilanteissa ihmislähteet voivat olla ainoa realistinen tapa saada kriittistä tietoa.

Jos rekrytointi tapahtuu laillisesti, valvotusti ja aidosti vapaaehtoisesti, sitä voidaan pitää moraalisesti puolustettavana, erityisesti jos toiminnalla ehkäistään merkittävää haittaa.

Eettinen arvio tiivistyy useaan ehtoon, kuten vapaaehtoisuus, informoitu suostumus, suhteellisuus ja vastuu. Juuri vastuun kohdalla kiistettävyyden logiikka muodostaa keskeisen ongelman. Jos valtio voi vetäytyä vastuusta tilanteessa, jossa riski realisoituu, on perusteltua kysyä, toteutuuko vastuu eettisesti merkityksellisellä tavalla.

Lopulta kysymys ei ole pelkästään siitä, onko henkilötiedustelijoiden rekrytointi oikein tai väärin, vaan siitä, millä ehdoilla se tapahtuu ja kuka kantaa riskin. Yksilön näkökulmasta kyse on päätöksestä, jossa panokset ovat poikkeuksellisen korkeat ja tieto epätäydellistä. Valtion näkökulmasta kyse on ainoastaan tasapainosta turvallisuuden ja eettisen vastuun välillä.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että henkilötiedustelijoiden rekrytointi on eettisesti mahdollista oikeuttaa, mutta vain tiukoin ehdoin. Ilman aitoa vapaaehtoisuutta, riittävää tiedonantoa ja todellista vastuunkantoa se muuttuu moraalisesti ongelmalliseksi ja pahimmillaan yksilön kannalta kohtuuttomaksi riskiksi.

Ruotsalaisen teloitus Iranissa on varoittava esimerkki

Ruotsalais-iranilainen Kouroush Keyvani teloitettiin hirttämällä Iranissa keskiviikkoaamuna 18.3.2026. Hänet pidätettiin 16.5.2025 Savojbolaghin piirikunnassa 12 päivää kestäneen konfliktin neljäntenä päivänä Islamilaisen vallankumouskaartin tiedustelupalvelun toimesta.

Vain hieman aikaisemmin Iran teloitti Israelin hyväksi vakoilusta syytetyn Ali Ardestanin. Israelin hyväksi vakoilusta tuomittujen iranilaisten teloitukset ovat lisääntyneet merkittävästi, kun Israelin ja Yhdysvaltojen joukot iskivät Iranin ydinlaitoksiin.

Iranin viranomaisten mukaan Keyvani toimi vakoojana Israelin tiedustelupalvelu Mossadille. Hänet tuomittiin vallankumoustuomioistuimessa tiedusteluyhteistyöstä ja vakoilusta Israelin hyväksi artikla 6:n nojalla. Syytöksiä ei kuitenkaan ole voitu riippumattomasti vahvistaa, ja oikeusprosessia on kritisoitu puutteellisesta oikeusturvasta.

Näin Mossad värväsi Kouroush Keyvanin vuonna 2024

Israelin Mossad tunnisti Keyvanin Ruotsissa sen jälkeen, kun hän oli jättänyt tietonsa ryhmämatkojen mainoslinkin kautta. Ensimmäinen kontakti luotiin Mossadin upseerin, persiaa osaavan “Benin”, kautta.

Saatuaan riittävästi tietoa Keyvanista Mossadin upseeri pyysi tapaamista “Berliinissä” tarkempaa tutustumista varten. Tapaamisessa oli Benin lisäksi useita muita henkilöitä, ja keskustelu oli yleisluonteista.

Seuraava tapaaminen Mossadin agenttien kanssa järjestettiin “Pariisissa”, missä hänelle kerrottiin ensimmäistä kertaa heidän olevan Mossadiin kytköksissä.

Yhteensä kahden vuoden aikana Keyvani sai koulutusta Mossadin agenteilta Itävallan, Saksan, Ranskan, Belgian, Tanskan ja Slovakian pääkaupungeissa sekä Israelin miehittämillä alueilla, minkä jälkeen Keyvani lähetettiin Iraniin suorittamaan operaatioita.

Viimeinen koulutus ennen Iraniin lähettämistä tapahtui miehitetyillä alueilla. Keyvani oleskeli Tel Avivissa kaksi viikkoa käyttäen Israelin passia ja henkilöllisyysasiakirjoja, ja saapui sinne lentäen Euroopasta.

Mossad antoi Keyvanille useita tehtäviä muun muassa toimittaa kuvamateriaalia, suorittaa sabotaasitehtäviä muun muassa ohjusjärjestelmien poistaminen käytöstä ja israelilaisten droonien ohjaaminen. Tehtäviin sisältyi myös vakoilulaitteiden asentaminen hävittäjiin.

Tehtävät saatuaan Keyvani saapui Iraniin lentoreittiä pitkin mukanaan 100 000 euroa käteistä erityisessä laukussa, jonka sisältöä ei voitu havaita röntgenlaitteilla.

Hankittuaan ajoneuvon hän haki kahteen eri paikkaan kätketyt tiedustelu- ja elektroniikkalaitteet. Saatuaan käyttöönsä myös moottoripyörän, hän suoritti tehtäviä käyttäen saamiaan kehittyneitä vakoilu- ja viestintävälineitä.

Näihin tehtäviin kuului muun muassa ennalta määriteltyjen kohteiden tarkkailu operaatioiden toteuttamiskelpoisuuden arvioimiseksi sekä niiden tarkkojen sijaintikoordinaattien lähettäminen. Hän vieraili myös Mossadin upseerien määrittämissä paikoissa ja toimitti niistä kuvia ja videomateriaalia Mossadille.

Kaikki Keyvanin toimintaan liittyvä aineisto, mukaan lukien lähetetyt videot ja Mossadin kanssa käyty sähköpostikirjeenvaihto, löydettiin ja palautettiin hänen mobiililaitteistaan.

Tapaus viittaa tunnettuun tiedustelumalliin, mutta yksityiskohdat jäävät epävarmoiksi

Iranin viranomaisten esittämä kuvaus Keyvanin rekrytoinnista sisältää piirteitä, jotka muistuttavat yleisesti tunnettuja tiedustelupalveluiden toimintamalleja. Tapauksen yksityiskohtia ei kuitenkaan ole voitu riippumattomasti vahvistaa, ja siksi sitä on tarkasteltava varauksin.

Israelin tiedustelupalvelu Mossad tunnetaan kyvystään yhdistää perinteisiä henkilötiedustelun (HUMINT) menetelmiä teknologisesti kehittyneisiin tiedonkeruun tapoihin. Digitaalinen toimintaympäristö on laajentanut mahdollisuuksia erityisesti kohteiden tunnistamisessa ja alustavassa kontaktoinnissa.

Iranin viranomaisten mukaan Keyvani tunnistettiin Ruotsissa sen jälkeen, kun hän oli jättänyt tietonsa matkailuun liittyvän mainoslinkin kautta. Tämänkaltaista lähestymistapaa voidaan pitää mahdollisena osana kohdennettua tiedonkeruuta.

Tiedustelupalveluiden rekrytointiprosessit etenevät usein vaiheittain. Ensimmäinen vaihe on tiedonkeruu, jossa hyödynnetään sekä avoimia lähteitä että erilaisia digitaalisia verkkopalveluita, kuten peiteyrityksiä, sosiaalista mediaa tai muita alustoja, joiden kautta henkilöt luovuttavat tietojaan.

Seuraava vaihe on kohdentaminen ja esiseulonta. Tiedustelupalvelut pyrkivät tunnistamaan henkilöitä, joilla on pääsy relevanttiin tietoon tai asema, joka tekee heistä operatiivisesti kiinnostavia. Tässä yhteydessä voidaan tarkastella esimerkiksi tehtävään soveltuvia kaksoiskansalaisuuksia, henkilön verkostoja, taustaa ja liikkumista.

Kolmannessa vaiheessa kerättyä tietoa analysoidaan ja täydennetään. Profiloinnin avulla arvioidaan henkilön motiiveja ja mahdollisia haavoittuvuuksia. Tavoitteena on muodostaa kokonaiskuva siitä, onko henkilö altis yhteistyölle ja millä perusteilla.

Neljäs vaihe on henkilökohtainen kontakti. Tämä tapahtuu tyypillisesti peitehenkilöllisyyden kautta, ja yhteydenpito etenee asteittain. Ensivaiheen vuorovaikutus on usein neutraalia, mutta suhdetta pyritään syventämään ajan myötä. Tapaamiset järjestetään usein kansainvälisissä ympäristöissä, joissa operatiivinen liikkumavapaus on suurempi.

Viides vaihe liittyy mahdolliseen koulutukseen ja operatiiviseen valmisteluun. Jos yhteistyö etenee, rekrytoitu henkilö voidaan perehdyttää viestintäkäytäntöihin, turvallisuusprotokolliin ja tehtäväkohtaisiin toimintatapoihin. Tämän vaiheen laajuus vaihtelee tapauskohtaisesti.

Lopuksi seuraa operatiivinen käyttö. Henkilö voi toimia muun muassa tietolähteenä, havainnoijana tai rajatummissa tehtävissä. Tiedonvälitys tapahtuu tyypillisesti suojattujen viestintäkanavien kautta, ja toiminta pyritään pitämään mahdollisimman huomaamattomana.

Keyvanin tapauksen kohdalla Iranin viranomaisten esittämät väitteet, kuten digitaalinen tunnistaminen, kansainväliset tapaamiset ja operatiivinen koulutus sisältävät piirteitä, jotka muistuttavat tätä yleistä rekrytointimallia.

Keyvanin tapausta ei voida sitoa yksinomaan Mossadin toimintatapaan, vaan kertomuksena, joka muistuttaa tunnettuja tiedustelun perusmalleja. Julkisuuteen päätyvät kuvaukset ovat usein osittaisia, poliittisesti värittyneitä tai tarkoituksellisesti muokattuja.

Kouroush Keyvanin kohdistuneet syytökset

Keyvania syytettiin Iraniin saapumisesta suurten käteissummien kanssa ja tiedustelu- ja logististen toimien suorittamisesta, mukaan lukien varojen siirtäminen muille operatiivisille toimijoille, arkaluonteisten paikkojen tunnistamisesta ja kuvaamisesta, koordinaattien ja tietojen välittämisestä Mossadin upseereille sekä elektronisten ja viestintälaitteiden asentamisesta nimettyihin paikkoihin.

Iranin viranomaisten mukaan häneltä takavarikoituja laitteita oli mahdollista käyttää operatiivisten tiimien välisen viestinnän helpottamiseen, droooni operaatioiden tukemiseen sekä ohjus- ja ilmapuolustusjärjestelmien häirintään.

Keyvanin tuomio perustui muun muassa materiaaleihin, kuten sähköiseen kirjeenvaihtoon, hänen laitteistaan ​​​​taltioituihin videoihin ja kuviin sekä tutkinnan ja oikeudenkäynnin aikana hänen antamiin tunnustuksiin.

Korkeimman oikeuden hylättyä hänen valituksensa kuolemantuomio vahvistettiin ja pantiin täytäntöön. Oikeuslaitos määräsi myös tapaukseen väitetysti liittyvän omaisuuden takavarikoitavaksi, mukaan lukien 30 000 euroa käteistä, pakettiauton, moottoripyörän, satelliittiviestintälaitteet, kannettavat tietokoneet ja muut elektroniset ja valvontalaitteet.

On tärkeää huomata, että islamilaisen tasavallan viranomaiset rikkovat järjestelmällisesti oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, erityisesti vallankumoustuomioistuinten lainkäyttövaltaan kuuluvissa tapauksissa.  

Keskeinen juridinen ongelma oli Keyvanin kaksoiskansalaisuus. Iran ei tunnusta kaksoiskansalaisuutta, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että Ruotsi ei voinut tarjota täysimääräistä konsulisuojelua. Tämä rajoitti ratkaisevasti Ruotsin vaikutusmahdollisuuksia.

Ruotsi reagoi poikkeuksellisen jyrkästi teloitukseen. Ulkoministeri Maria Malmer Stenergard totesi suoraan, ettei oikeusprosessi ollut oikeudenmukainen ja että vastuu teloituksesta on yksinomaan Iranilla. Tämä lausunto ei ollut pelkkä diplomaattinen muodollisuus, vaan selkeä kannanotto. Ruotsi ei pidä tapausta laillisena tuomiona vaan oikeusloukkauksena.

Iran on aiemminkin vastannut tällaisiin tilanteisiin pidättämällä ulkomaalaisia tai kaksoiskansalaisia. Tätä ilmiötä on usein kuvattu termillä “panttivankidiplomatia”, jossa yksittäisiä ihmisiä käytetään osana valtioiden välistä neuvottelua. Teloitus voidaan tulkita tämän logiikan äärimmäisenä muotona. Se osoittaa, että Iran on valmis maksimoimaan painostuskeinonsa myös silloin, kun seurauksena on kansainvälinen tuomio.

Laajempi huolenaihe

Tapaus herättää erityistä huolta myös toisen ruotsalais-iranilaisen vangin Ahmadreza Djalalin tilanteesta. Hänet on tuomittu kuolemaan jo aiemmin, ja häntä pidetään laajasti mielivaltaisesti vangittuna. Tämä tapaus havainnollistaa kahta keskeistä piirrettä tiedustelutoiminnassa.

• Ensinnäkin tiedonhankinnassa voidaan hyödyntää myös henkilöitä, jotka eivät ole varsinaisia ammattiagentteja.
• Toiseksi kaksoiskansalaiset voivat tietyissä maissa joutua erityisen haavoittuvaan asemaan, koska heidän oikeudellinen suojansa on rajallinen.

Realistinen kokonaiskuva

Yksinkertaistettuna Mossadin, kuten muidenkin tiedustelupalveluiden toiminta ei ole täysin kontrolloitua eikä täysin kaoottista, vaan jotain siltä väliltä. Ulkopuolisia siviilihenkilöitä käytetään usein ratkaisevassa roolissa, mutta heidän tietonsa rajataan tiukasti. Kaikki ei etene suunnitelmien mukaan, eikä epävarmuus ole poikkeus vaan osa toimintaympäristöä.

Todellisuus on usein vähemmän siisti. Siinä on enemmän sattumaa, epävarmuutta ja inhimillisiä tekijöitä kuin henkilötiedusteluun liittyvässä koulutuksessa annetaan ymmärtää.

Keskeinen havainto on, että tiedustelutoiminta on usein arkisempaa ja vähemmän dramaattista kuin julkisuudessa esitetään, mutta juuri siksi sitä on myös vaikeampi erottaa poliittisista narratiiveista.

Kirjehakemus näyttäytyy hakijoiden karsintatyökaluna

Supon henkilötiedustelijoiden rekrytointikäytäntö herättää perusteltuja kysymyksiä, erityisesti kun viranomaisen oma perustelu on pelkistetyn yksinkertainen, ”kirjeposti on sähköistä hakemusta turvallisempi.” Kun tätä väitettä tarkastellaan kriittisesti, se ei yksin riitä selittämään valittua menettelyä.

On uskottavaa, että taustalla on toinen, vähemmän eksplisiittinen tavoite, hakijoiden karsinta vaivannäön ja sitoutumisen perusteella.

Turvallisuusargumentti ontuu useasta syystä. Ensinnäkin kirjeprosessi ei poista digitaalista jalanjälkeä, vaan ainoastaan hajauttaa sen. Hakemus kirjoitetaan lähes aina digitaalisesti ja usein myös tulostetaan verkkoon liitetyllä laitteella, jolloin siitä syntyy digitaalisia jälkiä.

Toiseksi fyysinen postiketju on useassa kohtaa haavoittuvainen eikä tarjoa samanlaista suojaustasoa, lokitusta tai jäljitettävyyttä kuin tietojärjestelmät.

Kolmanneksi kirjeet päätyvät joka tapauksessa käsittelyyn, jossa ne usein digitalisoidaan, jolloin alkuperäinen ajatus keskitetyn datan välttämisestä menettää merkityksensä.

Lisäksi valittujen henkilöiden tiedot tallennetaan myöhemmässä vaiheessa keskitettyihin digitaalisiin järjestelmiin, kuten valtion palkkahallintoon (Palkeet) ja eläkejärjestelmiin (KEVA), työterveyden tiedot ulkopuolisten palveluntarjoajien sekä kansallisiin järjestelmiin (Kanta).

Tämä osoittaa, että keskitetty digitaalinen käsittely hyväksytään, kun siihen on operatiivinen tarve. Samalla se heikentää väitettä, että digitaalinen menettely olisi lähtökohtaisesti ongelmallinen.

On toki mahdollista, että turvallisuusperustelu on osittain tosi. Sähköinen järjestelmä muodostaa keskitetyn tietokannan, joka voi olla houkutteleva kohde. Tämä ei kuitenkaan yksin riitä selittämään kirjehakemuksen valintaa.

Sen sijaan menettelyä voidaan tarkastella rekrytointistrategiana. Kirjehakemus asettaa hakijalle korkeamman kynnyksen. Se vaatii aikaa, huolellisuutta ja kykyä noudattaa tarkkoja ohjeita. Tämä toimii tehokkaana suodattimena.

Henkilötiedustelutehtävissä arvostetaan juuri tällaisia ominaisuuksia, kuten pitkäjänteisyyttä, tarkkuutta ja kykyä toimia ohjeistetussa ympäristössä.

Lisäksi vaivannäkö toimii signaalina motivaatiosta. Henkilö, joka on valmis näkemään ylimääräistä vaivaa jo hakuvaiheessa, erottuu hakijajoukosta. Sähköinen hakemus ei samalla tavalla erottele hakijoita tämän ulottuvuuden perusteella, koska hakemuksen täyttäminen ja lähettäminen on nopeaa ja vaivatonta.

Tämä tulkinta selittää myös sen, miksi muu rekrytointi ja henkilöstöhallinto voidaan toteuttaa sähköisesti ilman vastaavaa ristiriitaa. Tavanomaisissa tehtävissä painopiste on tehokkuudessa ja laajassa hakijapoolissa.

Henkilötiedustelijoiden kohdalla tavoitteena ei sen sijaan ole maksimoida hakijamäärää, vaan löytää tietyn profiilin täyttäviä henkilöitä. Tällöin itse hakuprosessi toimii osana valintamekanismia.

Kokonaisuutena tarkastellen kirjepostin perustelu turvallisuudella vaikuttaa viestinnällisesti yksinkertaistetulta. Todellinen logiikka näyttää liittyvän enemmän rekrytoinnin laadulliseen ohjaukseen kuin puhtaaseen tietoturvaan.

Tämä ei tee menettelystä välttämättä huonoa. Mutta se tekee virallisesta perustelusta puutteellisen. Avoimempi perustelu voisi lisätä ymmärrystä ja luottamusta supoon erityisesti silloin, kun käytäntö poikkeaa selvästi muista rekrytointimenetelmistä.

• ”Ilmoita kiinnostuksesi henkilötiedustelutehtäviin kirjeitse.” Tehtävään haetaan supon laatimalla valmiilla digitaalisesti täytettävällä pdf-lomakkeella.
• ” Voit kuvata videon esimerkiksi puhelimella, kuvanlaadulla ei ole merkitystä. Haluamme vain nähdä, kun kerrot ajatuksistasi. Puhu videolla suomea tai ruotsia. Muistitikku voi olla USB-A tai USB-C-tikku.”

• Identiteettiturvallisuus, joka vastaa kysymykseen, kuinka luotettavasti hakijan henkilöllisyys varmistetaan?
• Väärinkäytösten esto, joka vastaa kysymykseen, estetäänkö haitallinen toiminta ennen vai jälkeen vastaanoton?
• Logistinen turvallisuus, joka vastaa kysymykseen, kuinka hyvin siirtokanava kestää häiriöitä ja kuormitusta?
• Operatiivinen arviointi, joka vastaa kysymykseen, kuinka hyvin järjestelmä tuottaa laadullista tietoa hakijasta?

• epävarmoja (osittaisia, kontaminoituneita)
• hitaita analysoida
• riippuvaisia vertailudatasta
• helposti kierrettäviä