Suomen vastaus Venäjän sotatoimeen

Vastaisiko Suomi symmetrisesti Venäjän sotatoimeen?

Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa oletetaan usein, että Suomella on uskottava puolustuskyky, että Nato-jäsenyys nostaa hyökkäyksen kynnystä ja että mahdollinen hyökkääjä joutuu ottamaan huomioon Suomen sekä sen liittolaisten vastatoimet.

Näihin oletuksiin sisältyy kuitenkin yksi harvemmin tarkasteltu kysymys: uskaltaisiko Suomi todella vastata symmetrisesti Venäjän sotilaalliseen operaatioon, jos sellainen kohdistuisi esimerkiksi Suomen sähköverkkoon?

Kysymys ei ole ensisijaisesti sotilaallisesta suorituskyvystä vaan poliittisesta tahdosta. Valtiot eivät käy sotia asejärjestelmillä vaan poliittisilla päätöksillä. Jos päätöstä ei tehdä, asevoimien olemassaolo ei yksin ratkaise mitään.

Suomen sähköverkkoa vastaan suunnattu laaja hyökkäys olisi mahdollista toteuttaa useilla samanaikaisilla iskuilla kriittisiin kohteisiin. Asiantuntija-arvioiden mukaan yksittäinen drooni ei kykenisi lamauttamaan koko sähköjärjestelmää, mutta huolellisesti suunniteltu operaatio voisi aiheuttaa merkittävän häiriön. Tällainen hyökkäys olisi jo luonteeltaan niin vakava, että sitä voitaisiin pitää sotatoimena.

Tästä seuraa kuitenkin ongelma. Vaikka hyökkäys tunnistettaisiin sotilaalliseksi operaatioksi, se ei automaattisesti tarkoita, että Suomi vastaisi symmetrisesti. Suomen poliittinen kulttuuri on perinteisesti varovainen, eskalaation uhkaa korostava, konsensushakuinen ja riskien välttämiseen pyrkivä. Jokainen päätös, joka voisi johtaa täyteen sotaan tai sodan laajenemiseen, joutuisi perusteellisen poliittisen harkinnan kohteeksi.

Hyökkääjän ei tarvitse voittaa sotaa, jos se onnistuu luomaan tilanteen, jossa vastustaja ei uskalla vastata. Rajoitettujen sotatoimien käytön tarkoituksena on pysyä juuri sen kynnyksen alapuolella, jossa puolustaja katsoisi sotilaallisen vastauksen oikeutetuksi tai poliittisesti mahdolliseksi.

Nato ja epävarmuuden politiikka
Monet uskovat, että Nato ratkaisee tämän ongelman. Käytännössä asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Nato-jäsenyyden kannattajat huomauttavat, että artikla 5 uskottavuus ei perustu varmuuteen vaan epävarmuuteen. Hyökkääjä ei voi tietää etukäteen, kuinka voimakas liittolaisten vastaus olisi. Juuri tämä epävarmuus muodostaa pelotteen ytimen.

Tätä argumenttia vastaan voidaan kuitenkin esittää, että sama epävarmuus toimii myös toiseen suuntaan. Kukaan ei voi varmasti tietää, miten yksittäiset jäsenvaltiot toimisivat todellisessa kriisissä. Naton viides artikla on ainoastaan löyhä poliittinen sitoumus. Jokainen jäsenmaa päättää itse, millaista apua se antaa.

Tämä epävarmuuden tila korostuu erityisesti nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa. Yhdysvallat on toistuvasti vaatinut Eurooppaa kantamaan suuremman vastuun omasta turvallisuudestaan.

Eurooppalaiset Nato-maat ovat osoittaneet vastahakoisia valmiuksia osallistua kansainvälisiin sotilaallisiin operaatioihin. Ei ole lainkaan selvää, millä tavoin esimerkiksi Espanja tai Turkki osallistuisivat Suomen puolustamiseen vakavassa kriisissä.

Toinen ongelma liittyy Suomen omiin voimavaroihin. Suomi on väestöltään pieni maa, jonka julkinen talous on velkaantunut. Pitkä sota olisi valtava rasitus yhteiskunnalle. Ukrainan sota on osoittanut, kuinka nopeasti konflikti kuluttaa rahaa, kalustoa ja henkilöstöä. Jos sota maksaa kymmeniä tai satoja miljardeja euroja vuodessa, herää väistämättä kysymys siitä, mistä tällaiset resurssit ja tahtotila löydettäisiin vuosien mittaiseen konfliktiin.

Tämän vuoksi on aiheellista kysyä, kuinka uskottava Suomen sotilaallinen pelote todella on. Pelotteen uskottavuus ei riipu ainoastaan asejärjestelmistä tai reservin koosta. Se riippuu ennen kaikkea siitä, uskooko vastustaja Suomen olevan valmis käyttämään voimaa ja kantamaan siitä aiheutuvat kustannukset.

Suomen sotien perintö ja voiton myytti
Kysymys Suomen kyvystä ja halusta vastata sotilaallisesti Venäjän toimiin liittyy myös syvempään kansalliseen kertomukseen. Taustalla vaikuttaa käsitys siitä, mitä Suomen sodista on opittu ja miten niitä muistellaan.

Tällöin voidaan esittää epämukava kysymys: onko Suomi koskaan varsinaisesti voittanut sotaa Venäjää tai Neuvostoliittoa vastaan?

Vallitseva kansallinen kertomus korostaa erityisesti talvisodan sankaruutta, kansallista yhtenäisyyttä ja torjuntavoittoja. Kuitenkin sotien lopputuloksia tarkasteltaessa kuva on monimutkaisempi. Suomi menetti alueita, joutui maksamaan raskaita sotakorvauksia ja mukauttamaan ulkopolitiikkansa vuosikymmeniksi Neuvostoliiton vaikutuksen huomioivaksi.

Kriittisestä näkökulmasta tarkasteltuna Suomi säilytti sodan jälkeen ennen kaikkea muodollisen itsenäisyytensä. Vaikka Suomi säilyi juridisesti suvereenina, ulkopoliittinen liikkumavara oli vuosikymmenten ajan niin voimakkaasti sidoksissa Neuvostoliiton hyväksyntään, että täyttä toimintavapautta ei käytännössä ollut.

Tämän näkemyksen tueksi viitataan usein YYA-sopimuksen aikaan, noottikriisiin, Neuvostoliiton huomattavaan vaikutusvaltaan Suomen ulkopolitiikassa sekä ilmiöön, jota myöhemmin alettiin kutsua suomettumiseksi. Kriittisen tulkinnan mukaan Suomen poliittinen johto joutui jatkuvasti arvioimaan, mitä Neuvostoliitto hyväksyisi ja mitä ei.

Ylläpitääkö Suomi tietoisesti tai tiedostamattaan eräänlaista voiton myyttiä?
Kaikki kansakunnat rakentavat historiastaan kertomuksia, jotka vahvistavat yhteistä identiteettiä. Suomessa vastaavaa roolia näyttelevät talvisota ja ajatus pienestä kansasta, joka pysäytti ylivoimaisen vihollisen. Ranskalaisilla on vastarintaliikkeensä, brittiläisillä Battle of Britain, yhdysvaltalaisilla vallankumoussotansa.

Tällaisen kertomuksen tarkoitus ei välttämättä ole historian väärentäminen. Sen tehtävä voi olla yhteiskunnan yhtenäisyyden vahvistaminen sekä menneille uhrauksille annettavan merkityksen rakentaminen.

Jos kansakunta menettää kymmeniä tuhansia ihmisiä sodassa, mutta sodan lopputulos esitetään yksinomaan tappiona, syntyy vaikea kysymys siitä, olivatko uhraukset turhia. Siksi kansalliset muistot rakentuvat usein selviytymisen ympärille. Suomessa sodista ei muisteta ensisijaisesti menetettyjä alueita vaan säilytetty itsenäisyys.

Miltä Suomi näyttää Venäjältä katsottuna?
Turvallisuuspolitiikassa ei riitä, että valtio ymmärtää itseään. Yhtä tärkeää on ymmärtää, miten mahdollinen vastustaja näkee tilanteen. Pelote ei synny omasta käsityksestä omasta voimasta vaan siitä, mitä vastapuoli uskoo.

Venäläisestä näkökulmasta Suomi ei näyttäydy maana, joka olisi voittanut sotia Neuvostoliittoa tai Venäjää vastaan. Päinvastoin Suomen sodat nähdään osana Neuvostoliiton lopullista voittoa toisessa maailmansodassa.

Jos Suomen kansallinen identiteetti rakentuu kertomukselle sitkeästä puolustajasta, mutta mahdollinen vastustaja näkee Suomen vihollismaana, joka on historiallisesti lopulta aina joutunut sopeutumaan voimakkaamman naapurin tahtoon, syntyy perustavanlaatuinen ero tavassa arvioida Suomen käyttäytymistä kriisitilanteessa.

Suomi säilytti ennen kaikkea muodollisen itsenäisyytensä. Vaikka maa säilyi juridisesti suvereenina, ulkopoliittinen liikkumavara oli vuosikymmenten ajan sidoksissa Neuvostoliiton hyväksyntään.
Suomettumiseksi kutsuttu ilmiö voidaan nähdä osoituksena siitä, että pienen valtion oli käytännössä sopeuduttava suurvallan etuihin säilyttääkseen toimintakykynsä.

Jos tätä historiallista kokemusta tarkastellaan venäläisestä realistisesta näkökulmasta, johtopäätös voi olla yksinkertainen: pienet valtiot mukautuvat lopulta voimakkaampien valtioiden tahtoon. Tällöin ratkaisevaksi muodostuu arvio siitä, kuinka pitkälle Suomen poliittinen johto olisi valmis menemään konfliktin eskaloituessa.

Puolustustahto, pelote ja todellisuus
Suomalaisessa turvallisuuskeskustelussa korostetaan usein puolustustahtoa, resilienssiä ja yhteiskunnan kriisinkestävyyttä. Nämä tekijät ovat epäilemättä tärkeitä, mutta niiden todellista merkitystä ei voida mitata rauhan aikana.

Viime vuosien tapahtumat ovat herättäneet kysymyksiä siitä, kuinka nopeasti Suomi kykenee reagoimaan uusiin uhkiin. Droonien yleistyminen, kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuvat häiriöt ja merikaapelivauriot ovat synnyttäneet vaikutelman, että päätöksenteko on usein hitaampaa kuin uhkien kehittyminen.

Tämä johtaa perustavanlaatuiseen epäilyyn: jos jo rauhan aikana keskustellaan viikkoja tai kuukausia siitä, miten uusiin uhkiin pitäisi vastata, kuinka nopeasti kyettäisiin tekemään ratkaisevia päätöksiä todellisen kriisin aikana?

Tämä voi viitata siihen, että osa suomalaisesta turvallisuuskeskustelusta perustuu oletuksiin, joiden toimivuutta ei ole koskaan testattu todellisessa kriisissä. Puhe resilienssistä ja kansallisesta sitkeydestä voi tällöin peittää alleen taloudellisia, poliittisia ja sotilaallisia rajoitteita, joita ei ole vielä jouduttu kohtaamaan käytännössä.

Epäsymmetrinen vastaus
Symmetrinen sotilaallinen vastaisku ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto. Jos Suomi joutuisi vakavan hybridihyökkäyksen tai infrastruktuuriin kohdistuvan iskun kohteeksi, vastaus voisi olla myös epäsymmetrinen.

Käytännössä tämä voisi tarkoittaa tiedustelun vahvistamista, kyberoperaatioita, kansainvälistä painostusta, sotilaallisen valmiuden nostamista, lisäjoukkojen vastaanottamista liittolaisilta tai muita toimia, joiden tarkoituksena olisi nostaa hyökkäyksen kustannuksia ilman välitöntä sotilaallista eskalaatiota.

Tämä näkökulma on tärkeä, koska vaihtoehtoina eivät välttämättä ole vain vastaisku tai alistuminen. Valtioilla on käytössään laaja kirjo keinoja vaikuttaa vastustajan toimintaan.

Tästä huolimatta alkuperäinen kysymys säilyy. Jos hyökkäys olisi riittävän vakava, olisiko Suomi valmis käyttämään myös suoraa sotilaallista voimaa?

Kannattaako Suomen olla kokoaan suurempi?
Keskustelu Suomen mahdollisesta vastauksesta Venäjän sotilaalliseen operaatioon johtaa lopulta vielä laajempaan kysymykseen: kannattaako Suomen olla kansainvälisessä politiikassa kokoaan suurempi toimija?

Kriittisemmästä näkökulmasta tarkasteltuna voidaan kysyä, onko tällainen ajattelu joskus ristiriidassa Suomen todellisten voimavarojen kanssa. Pieni väestö, rajallinen taloudellinen kapasiteetti ja riippuvuus kansainvälisestä kaupasta asettavat rajoja sille, kuinka paljon Suomi voi vaikuttaa suurvaltojen väliseen kilpailuun. Tämän näkemyksen mukaan pienen valtion tärkein tehtävä ei ole muuttaa maailmanpolitiikkaa vaan turvata oma olemassaolonsa.

Toisaalta voidaan esittää myös päinvastainen argumentti. Jos pieni valtio vetäytyy kansainvälisestä politiikasta ja keskittyy ainoastaan omaan selviytymiseensä, sen vaikutusvalta vähenee entisestään.

Kysymys liittyy suoraan myös Suomen turvallisuuspolitiikkaan. Jos Suomen todelliset resurssit ovat rajalliset eikä maa kykene yksin ylläpitämään pitkää sotilaallista vastakkainasettelua suurvaltaa vastaan, kuinka voimakkaasti sen kannattaa sitoa turvallisuutensa kansainvälisiin sitoumuksiin ja kuinka näkyvästi sen kannattaa osallistua suurvaltojen välisiin kiistoihin?

Johtopäätös: vastaisiko Suomi Venäjän sotilaalliseen iskuun?
Lopulta keskustelu palautuu samaan kysymykseen, josta kaikki alkaa. Jos Venäjä toteuttaisi sotilaallisen operaation Suomen sähköverkkoa vastaan, vastaisiko Suomi symmetrisesti?

Varmaa vastausta tähän kysymykseen ei voida antaa. Kysymys ei ratkea yksin sotilaallisilla suorituskyvyillä eikä kansainvälisillä sitoumuksilla. Se ratkeaa viime kädessä poliittisen tahdon, riskinsietokyvyn ja strategisen harkinnan perusteella.

Todennäköisin vastaus on, että Suomi pyrkisi ensisijaisesti välttämään eskalaatiota ja hyödyntäisi ensin muita kuin symmetrisiä sotilaallisia keinoja.

Silti juuri tässä piilee pelotteen ongelma. Jos Venäjä uskoo, ettei Suomi missään tilanteessa olisi valmis käyttämään suoraa sotilaallista voimaa, pelote heikkenee. Jos taas Venäjä ei voi olla varma Suomen reaktiosta, epävarmuus itsessään voi toimia pelotteena.

Ehkä olennaisin kysymys ei lopulta olekaan, vastaisiko Suomi symmetrisesti Venäjän sotatoimiin, vaan uskooko kukaan, ystävä tai vihollinen, että Suomi todella tekisi niin.