Alkutaival - SecMeter

Etsivä keskuspoliisi (EK)

Suomen itsenäistymisen jälkeen sisäisen turvallisuuden turvaaminen nousi valtionhallinnon keskeiseksi tehtäväksi. Etsivä keskuspoliisi (EK) perustettiin 13.8.1919, ja se aloitti toimintansa osoitteessa Bulevardi 21, vastapäätä Aleksanterin teatteria. Vuonna 1921 EK muutti uuteen päämajaansa Ratakatu 12 Punavuoressa, josta Supo muutti pois vuonna 2023 väistötiloihin merkittävien sisäilmaongelmien vuoksi. EK:lla oli keskeinen rooli sisäisen turvallisuuden vakauttamisessa vuoden 1918 sisällissodan jälkeisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa.

EK vastasi erityisesti valkoisen armeijan tiedustelutoiminnan tarpeista. Etsivä keskuspoliisin tehtävät sekä muuntautuminen Valtiolliseksi poliisiksi (valpo) ja lopulta Suojelupoliisiksi (suopo) kuvastavat Suomen turvallisuuspoliittisten painopisteiden ja poliittisen ilmapiirin muutoksia 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

EK:n tehtävänä oli valvoa ja estää valtiollista itsenäisyyttä, yleistä turvallisuutta ja laillista yhteiskuntajärjestystä uhkaavat toimet. EK organisoitiin pääosastoksi Helsinkiin ja alaosastoiksi eri puolille Suomea, ja sen toiminta oli aluksi tilapäistä.

Kaarlo Hillilä (1890–1965) oli suomalainen virkamies ja poliitikko, joka muistetaan ennen kaikkea Etsivän keskuspoliisin (EK) ensimmäisenä päällikkönä. Hänen aikanaan, vuosina 1919–1923, EK perustettiin ja muovattiin osaksi nuoren itsenäisen Suomen valtiollista turvallisuuskoneistoa. Hillilän johtokaudella luotiin suuntaviivat suomalaiselle sisäiselle turvallisuusvalvonnalle aikana, jolloin yhteiskunta oli äärimmäisen jakautunut ja sisällissodan arvet vielä auki.

Suomen sisällissota vuonna 1918 oli jättänyt jälkeensä syvän poliittisen kahtiajaon. Valkoisen hallinnon silmissä suurin uhka valtion jatkuvuudelle tuli äärivasemmistosta ja erityisesti Neuvosto-Venäjän tukemista kommunisteista. Tässä ilmapiirissä syntyi tarve valtiolliselle turvallisuusvirastolle, jonka tehtävänä olisi torjua vallankumouksellinen toiminta ja vakoilu. Näin sai alkunsa Etsivä keskuspoliisi.

Esko Riekki (s. 29.4.1891 – k. 30.10.1973) oli keskeinen hahmo suomalaisessa sisäisessä turvallisuudessa 1920- ja 1930-luvuilla. Hän toimi Etsivän keskuspoliisin (EK) päällikkönä vuodesta 1923 aina vuoden 1937 loppuun saakka. Hänen aikanaan EK:n toiminta keskittyi erityisesti kommunistisen liikkeen torjuntaan, mikä kuvasti ajan poliittisia jännitteitä ja pelkoa Neuvostoliiton vaikutusvallan leviämisestä Suomeen.

Riekki ohjasi EK:n toimintaa määrätietoisesti kohti kommunistien järjestelmällistä tarkkailua, pidätyksiä ja organisaatioiden lakkauttamista. Tässä työssä EK saavutti jopa kansainvälisestikin huomiota herättävää tehokkuutta. 1930-luvulle tultaessa Riekki saattoi todeta tehtävänsä täyttyneen ainakin osittain. Kommunismi ei enää näyttäytynyt akuuttina uhkana valtion vakaudelle. Tämä arvio perustui osin EK:n aktiivisiin toimiin, mutta myös kommunistisen liikkeen sisäisiin ristiriitoihin ja yhteiskunnan muuttuneisiin asenteisiin.

Riekin johtama EK oli kuitenkin kaikkea muuta kuin poliittisesti neutraali. Monet sen työntekijöistä olivat Lapuan liikkeen aktivisteja, ja organisaation toiminta heijasteli osaltaan oikeistoradikaalia ajattelua. Vaikka Riekki ei ollut suoraan mukana vuonna 1932 tapahtuneessa Mäntsälän kapinassa, aseellisessa äärioikeistolaisessa yrityksessä horjuttaa hallitusta, EK ei myöskään toiminut aktiivisesti kapinan tukahduttamiseksi. Tämä passiivisuus herätti aikanaan ja myöhemmin keskustelua siitä, oliko EK:lla kaksoisstandardeja valtiollisten uhkien arvioinnissa. Se, että vasemmistolainen uhka koettiin vakavaksi ja oikeistoradikaalit liikkeet saivat toimia suurelta osin rauhassa, kertoo turvallisuuspoliittisen toiminnan ideologisesta painotuksesta.

Esko Riekin perintö suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa on ristiriitainen. Toisaalta hän johti tehokasta kampanjaa aikansa suurinta sisäistä uhkaa vastaan ja vakiinnutti EK:n aseman valtiollisena turvallisuuselimenä. Toisaalta hänen johtamansa organisaatio oli poliittisesti värittynyt, ja sen kyvyttömyys tai haluttomuus puuttua oikeistoradikalismin nousuun jättää varjon sen historialliselle roolille.

Etsivän keskuspoliisin (EK) päälliköt 1919–1937

1. Toivo Hukkinen 1919–1920. Toimi EK:n ensimmäisenä päällikkönä elokuussa 1919.
2. Ossi Holmström 1920–1922. Seuraaja Hukkiselle, toimi virassa ajalla 1.1.1920–31.12.1922.
3. Frans Josef Klemetti 1923.Toimi lyhyesti EK:n päällikkönä vuonna 1923. (s. 12. 6.1886 Kuortane – k.19. 8.1923 Helsinki)
4. Esko Riekki 1923–1938

Valtiollinen poliisi (Valpo)

Vuonna 1937 EK:n seuraajaksi perustettiin Valtiollinen poliisi (Valpo), jonka tehtävät säilyivät pitkälti samanlaisina, kuin EK:lla. Valpon toiminta sai uusia piirteitä toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.

.

Arno Anthoni (1886–1961) oli suomalainen virkamies ja juristi, joka nousi historian lehdille erityisesti toisen maailmansodan aikana toimiessaan Valpon johtajana. Hänen uransa ja toimintansa ovat herättäneet paljon keskustelua, erityisesti hänen yhteistyöstään natsi-Saksan kanssa sekä osallisuudestaan juutalaispakolaisten luovutuksiin, joiden seurauksena osa uhreista kuoli natsien keskitysleireillä. Arno Anthonin perintöä tarkasteltaessa joudutaan kysymään vakavia kysymyksiä vastuusta, virkamiesetiikasta ja inhimillisyydestä poikkeuksellisten aikojen keskellä.

Arno Anthoni oli koulutukseltaan juristi ja toimi eri tehtävissä valtionhallinnossa ennen nousuaan Valpon johtoon vuonna 1941. Valpo oli tuohon aikaan keskeinen elin sisäisen turvallisuuden ja valvonnan osalta, ja sen rooli kasvoi merkittävästi jatkosodan alkaessa. Anthoni oli tunnettu saksalaismielisistä näkemyksistään ja suhtautui epäluuloisesti vasemmistoon sekä erityisesti Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Tämä teki hänestä ajan poliittisessa ilmapiirissä luontevan, mutta myöhemmin kiistanalaisen valinnan Valpon johtoon.

Anthoni syvensi Valpon yhteistyötä natsi-Saksan turvallisuuspalveluiden, erityisesti Gestapon ja SD:n kanssa. Tämä yhteistyö ilmeni muun muassa tietojen vaihdossa, pidätettyjen kuulusteluissa ja lopulta myös pakolaisten luovutuksissa. Vuonna 1942 Anthoni allekirjoitti päätöksen, jonka perusteella Suomi luovutti Saksalle ainakin kahdeksan juutalaista pakolaista, vaikka heidän kohtalonsa oli lähes varmuudella tiedossa. Nämä henkilöt siirrettiin Saksan hallinnoimille alueille, missä heidät surmattiin keskitysleireillä. Tapaus nousi laajempaan tietoisuuteen vasta sodan jälkeen ja on yksi synkimmistä luvuista Suomen toisen maailmansodan aikaisessa historiassa.

Anthonin toiminta sai osakseen kritiikkiä jo sodan aikana, mutta hänen virallinen vastuunsa jäi lopulta rajoitetuksi. Hänet siirrettiin pois Valpon johdosta vuonna 1944, kun poliittinen tilanne alkoi muuttua ja Suomi irtautui Saksasta. Sodan jälkeen Anthoni pidätettiin lyhyesti, mutta häntä ei koskaan asetettu syytteeseen. Hän vetäytyi julkisuudesta ja vietti loppuelämänsä hiljaiseloa, kuollen vuonna 1961. Suomessa ei koskaan käyty läpi hänen toimintaansa laajamittaisesti oikeudellisessa mielessä, vaikka historiallinen ja eettinen tuomio on sittemmin ollut ankara.

Arno Anthonin toiminta muistuttaa siitä, kuinka viranomaisten ja poliittisten päättäjien päätökset voivat vaikuttaa suoraan ihmishenkiin. Hän ei ollut ainoastaan virkamies, joka toteutti ylhäältä tulleita määräyksiä, vaan henkilö, joka käytti omaa harkintavaltaansa tavalla, joka johti vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Vaikka hänen aikansa Valpon johdossa oli osa Suomen laajempaa turvallisuuspolitiikkaa toisen maailmansodan aikana, hänen henkilökohtainen vastuunsa ei katoa osana suurempaa kontekstia.

Erityisesti sota-ajan loppuvaiheessa Valpo teki yhteistyötä Saksan turvallisuuspalvelujen kanssa. Kuitenkin sodan jälkeen tapahtui merkittävä poliittinen muutos. Valta vaihtui ja Valpoa ryhdyttiin kutsumaan punaiseksi Valpoksi, joka siirsi toiminnan painopistealueen poliittiseen oikeistoon, entisiin sotasyyllisiin ja muihin aiemmin hallinneisiin ryhmiin.

Punainen Valpo (1945–1948)

Nimi punainen Valpo viittaa siihen, että kyseessä oli poikkeuksellinen vaihe Suomen turvallisuuspoliisin historiassa, täysin erilainen kuin aiempi neutraalimpi Valpo (1919–1944), joka toimi enemmän perinteisen sisäisen turvallisuuden suojelijana. Normaalisti Valpon tehtävänä olisi ollut puolustaa valtiota ulkoisia ja sisäisiä uhkia vastaan, mutta sodan jälkeen, Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvaessa Valpo politisoitui voimakkaasti.

Yrjö Leino (1897–1961) oli suomalainen poliitikko ja toimittaja, joka tunnetaan parhaiten toiminnastaan Suomen sisäministerinä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina.

Hän toimi sisäministerinä vuosina 1945–1948 Paasikiven hallituksissa. Leino oli keskeinen vaikuttaja Suomen Kansan Demokraattisessa Liitossa (SKDL) ja sen taustalla toimineessa Suomen Kommunistisessa Puolueessa (SKP).

Sodan jälkeen Suomessa toimi Neuvostoliiton johtama valvontakomissio, jonka tehtävänä oli valvoa Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen täytäntöönpanoa. Leino joutui tekemään komission kanssa tiivistä yhteistyötä, mikä herätti epäluuloja osassa kansaa ja poliittista kenttää.

Leinon sisäministerikaudella tapahtui useita saksalaisten ja heidän suomalaisten yhteistyökumppaneidensa luovutuksia Neuvostoliittoon, mukaan lukien Baltian alueelta kotoisin olleita Waffen-SS-miehiä ja saksalaistaustaisia henkilöitä, joita oli jäänyt Suomeen sodan jäljiltä. Tapahtumat ovat jääneet kiistanalaisena ja synkkänä jaksona Suomen lähihistoriaan.

Valpon puhdistuksen toimeenpani Leino keväällä 1945 tultuaan sisäministeriksi. Hänen keskeinen tavoitteensa oli muuttaa Valpo vastaamaan sodanjälkeisen poliittisen tilanteen tarpeita sekä varmistaa, että sen toiminta oli linjassa SKDL:n ja SKP:n kanssa.

Puhdistuksen seurauksena suuri osa vanhoista työntekijöistä erotettiin tai syrjäytettiin. He olivat usein ennen sotaa toimineita, oikeistolaisesti suuntautuneita virkamiehiä, joihin kommunistinen johto ei luottanut.

Tilalle palkattiin SKDL:n ja SKP:n luotettavina pitämiä henkilöitä, joilla oli usein puutteellinen koulutus tai ei lainkaan aiempaa poliisitaustaa. Monilla uusilla työntekijöillä oli tausta Neuvostoliitossa tai sen vaikutuspiirissä. Mukaan kuului esimerkiksi Espanjan sisällissodan veteraaneja sekä henkilöitä, jotka olivat saaneet poliittista tai turvallisuusalan koulutusta Neuvostoliitossa, osa heistä jopa NKVD:n piirissä.

Monet Espanjan sisällissodan suomalaisvapaaehtoiset palasivat Neuvostoliitosta Suomeen vasta jatkosodan jälkeen ja sijoitettiin eri tehtäviin SKP:ssä, ammattiyhdistysliikkeessä tai Valpon kenttäorganisaatioon.

Leino erosi sisäministerin tehtävästä huhtikuussa 1948, juuri ennen eduskuntavaaleja. Eron taustalla oli poliittinen paine, lisääntynyt arvostelu erityisesti Valpon toiminnasta sekä kasvava epäluottamus hänen rooliinsa valvontakomission ja Neuvostoliiton vaikutusvallan mahdollistajana.

Kehitysvaiheet

• 1945 Jatkosota päättyy; Suomi solmii aselevon Neuvostoliiton ja liittoutuneiden kanssa.
• 1945 Valpon päälliköksi nimitetään Otto Brusiin, mutta käytännössä Valpoa johti Aarne Sulo Aatsinki ja pian Yrjö Leino (sisäministeri, kommunisti).
• 1945-1948: Kommunistien (SKP:n) vaikutus Suomen sisäpolitiikkaan kasvaa.

Toisen maailmansodan jälkeen Valpon toiminta politisoitui voimakkaasti samalla, kun kommunistien vaikutusvalta Suomessa kasvoi. Punainen Valpo oli pitkälti kommunistien hallinnassa, ja se mm. vakoili oikeistolaisia, porvarillisia ja muita kommunistien vastustajiksi koettuja kansalaisia. Tästä seurasi suurta epäluottamusta turvallisuusviranomaisia kohtaan. Tilanne johti lopulta Suojelupoliisin syntyyn vuonna 1949.

Vuonna 1947 eduskunnan oikeusasiamies määräsi nostamaan syytteet Brusiinia ja useita hänen alaisiaan vastaan. Heidät tuomittiin 1949–1951 Turun hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa taitamattomuudesta ja huolimattomuudesta tehdyistä virkavirheistä sakkorangaistuksiin ja maksamaan korvauksia.

Miten punainen Valpo toimi

• Seurasi ja vakoili oikeistolaisia, etenkin entisiä suojeluskuntalaisia, isänmaallisia, porvareita ja muita "epäluotettavia" henkilöitä.
• Teki laittomia pidätyksiä ja kotietsintöjä poliittisin perustein.
• Laati rekistereitä kansalaisista heidän poliittisten mielipiteidensä perusteella.
• Puhdisti poliittisesti epäluotettavia henkilöitä valtion viroista.

Punainen Valpo toimi kuin "poliittinen poliisi", mutta nyt toiseen suuntaan kuin 1930-luvulla, jolloin Suomi pelkäsi kommunismia. Nyt kommunistit käyttivät turvallisuusviranomaisia omien tavoitteidensa tukemiseen. Punaisen Valpon toiminta kouluissa ja viranomaisissa oli poliittisesti motivoitua vakoilua ja painostusta, joka loukkasi perusoikeuksia.

Punaisen Valpon kausi muistuttaa meitä edelleen siitä, miten nopeasti turvallisuusviranomaiset voivat politisoitua, jos yhteiskunnan rakenteet heikkenevät sodan, miehityksen tai ulkopoliittisen painostuksen vuoksi. Suomessa jouduttiin tämän kauden jälkeen pohtimaan vakavasti viranomaisten puolueettomuutta ja kansalaisten oikeusturvaa. Punaisen Valpon kausi oli onneksi varsin lyhyt vaihe, mutta jälkikäteen on käyty paljon keskustelua mm.

• Kuinka syvälle Neuvostoliiton vaikutus oikeasti ulottui?
• Miten paljon kansalaisten perusoikeuksia rikottiin?
• Voidaanko turvallisuusviranomaisiin aina luottaa poliittisesti neutraaleina?

Punaisen Valpon kaatuminen ja jälkipyykki

• 1948 Suomen sisäinen ja ulkoinen poliittinen tilanne alkaa muuttua; kommunistien kannatus laskee.
• 1948–1950 Suojelupoliisi puhdistetaan kommunistien vaikutuksesta.
• 1950 Suojelupoliisi perustetaan virallisesti nykyisessä muodossaan erillään Valposta.

Vaaran vuosien päätös

Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin historia osoittaa, kuinka sisäinen turvallisuus ja tiedustelutoiminta ovat sidoksissa aikansa poliittiseen ilmapiiriin ja kansainvälisiin suhteisiin.

Vaikka virastojen tehtävät pysyivät muodollisesti samankaltaisina, painopisteet ja kohderyhmät muuttuivat merkittävästi. Tämä kehitys korostaa turvallisuuspolitiikan herkkyyttä poliittisille ja ideologisille muutoksille.

Valtiollisen poliisin (Valpo) johtajat

1. Paavo Säippä 1938-1941.
2. Arno Anthoni 1941-helmikuu 1944. Tunnettu natsi-Saksan kanssa tehdystä yhteistyöstä ja juutalaisten luovutuksista.
3. Paavo Kastari 1944. Johti Valpoa lyhyen ajan vuonna 1944 helmikuusta marraskuuhun sodan loppuvaiheessa.
4. Nikolai (Niilo) Saarnio 1944-1945. Toimi Valpon päällikkönä siirtymävaiheessa ennen punaista Valpoa.

1. Otto Brusiin 1945–1946. Punaisen Valpon ensimmäinen johtaja.
2. Kaarlo Tetri 1946. Johti Valpoa lyhyen siirtymävaiheen ajan vuonna 1946.
3. Erkki Tuominen 1948. Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) jäsen. Erkki Tuominen kävi Moskovan vallankumouskoulun. Viimeinen Valpon päällikkö ennen sen lakkauttamista ja Suojelupoliisin perustamista.

Suojelupoliisi

Suojelupoliisi perustettiin virallisesti ns. vaaran vuosien päätyttyä vuonna 1949 osana laajempaa kansallista turvallisuusjärjestelmää valtiollisen poliisin eli Valpon jatkajaksi kommunistien hävittyä eduskuntavaaleissa vuonna 1948.

Suojelupoliisin lyhenne "Suopo" muuttuminen nykyiseen muotoon "supo" tapahtui vähitellen 1900-luvun jälkipuoliskolla. Lyhenne Suopo oli käytössä erityisesti virallisissa ja hallinnollisissa yhteyksissä 1950–1970-luvuilla. Lyhenne "supo" alkoi yleistyä 1980-luvulta alkaen puhekielessä ja tiedotusvälineissä, ja sen käyttö vakiintui ajan myötä myös viranomaisviestinnässä.

Supo aloitti uudessa kansainvälisessä ja poliittisessa kontekstissa. Se syntyi tarpeesta suojella Suomen turvallisuutta Neuvostoliiton vakoiluyrityksiltä. Supon tehtävänä oli nyt vastata tiedustelusta, vakoilun estämisestä ja sisäisestä turvallisuudesta, erityisesti Neuvostoliiton suuntaan.

Kylmän sodan aikakaudella vakoilu oli jatkuva uhka Suomelle, jonka naapurissa vaikutti maailman suurin sosialistinen supervalta Neuvostoliitto. Supo joutui tasapainoilemaan poliittisesti herkällä neuvostomyönteisen politiikan alueella ja seurasi Neuvostoliiton diplomaattien ja tietolähteiden välisiä tapaamisia lähes voimattomina. Supossa joulukuussa 1978 tehdyn muistion mukaan, joka jaettiin supossa tammikuussa 1979 KGB oli levittäytynyt erittäin laajalle suomalaisissa instituutioissa.

Suojelupoliisin rooli oli kaksijakoinen, sen tuli estää neuvostotiedustelun aktiviteetteja, mutta samalla pitää yllä hyviä suhteita itäiseen naapurimaahan. Supo joutui toimimaan tiukassa presidentin poliittisessa ohjauksessa, jota voi verrata narulla tasapainoiluksi.

Vasemmistopoliitikoilla oli Suomessa kirjoittamaton poliittinen syytesuoja vakoilua kohtaan. Esimerkiksi presidentti Martti Ahtisaari esti suoralta kädeltä supon tutkimukset niitä henkilöitä vastaan, joilla oli vasemmistotausta.

Suomessa poliitikot tulkitsivat KGB:n diplomaattiväyläksi, jonka kautta pidettiin ensisijaisesti yhteyttä Neuvostoliiton johtoon ja hoidettiin asioita, mutta sitä hoidettiin turvallisuuspoliisin ja ulkomaantiedustelun pelisäännöillä.

KGB välyää pitkin Neuvostoliito pyrki kontrolloimaan Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa. KGB jakoi puolueet ja poliitikot kahteen ryhmään, niihin, joiden kanssa tehdään yhteistyötä ja niihin, jotka kompromettoidaan.

Supon alkutaival
Pentti Leino aloitti uransa supossa sodan jälkeen ja työskenteli etenkin sisäisen turvallisuuden tehtävissä. Hän ryhtyi 1960–1970-luvuilla toimittamaan luottamuksellista tietoa Neuvostoliiton suurlähetystölle, joka tähän aikaan tarkoitti suoraa yhteyttä KGB:hen.

Leino luovutti Neuvostoliitolle arkaluonteisia tietoja Suomen sisäisestä poliittisesta tilanteesta ja supon toiminnasta, ketä Suomessa tarkkailtiin ja millaista tietoa Suomi keräsi idästä. Leinon motiiveista ei saatu tarkkaa tietoa, mutta eräiden arvioiden mukaan häntä pystyttiin jotenkin painostamaan tai hänellä oli taloudellisia tai ideologisia syitä.

Leino jäi kiinni osana isompaa supon laajaa sisäistä tarkastusta. Hän sai vuonna 1980 tuomion valtiorikoksesta (virallisesti "maanpetoksesta"). Hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen, mutta tuomio oli monien mielestä yllättävän lievä, koska hän oli ehtinyt vuotaa paljon salaista tietoa.

Tapaus oli Suomelle hyvin arkaluonteinen. Juttu käsiteltiin vähin äänin ilman suurta julkista numeroa asiasta. Leinon tapaus oli yksi ilmentymä siitä, kuinka syvälle KGB:n vaikutus ylsi Suomessa kylmän sodan aikana. Pentti Leinon paljastuminen aiheutti vakavan kolauksen supon maineelle ja koko Suomen tiedusteluyhteistyölle länsimaiden, erityisesti Yhdysvaltojen ja Britannian suuntaan.

Kylmän sodan aikana Suomi korosti puolueettomuutta idän ja lännen välillä, mutta Leinon tapaus syvensi lännessä epäilyjä siitä, että Suomi oli ehkä lähempänä Neuvostoliittoa, kuin mitä virallinen linja antoi ymmärtää.

Pentti Leinon tapauksen jälkeen supo laitettiin "jäähylle" monien länsimaiden tiedustelupalveluiden toimesta. Esimerkiksi CIA ja MI6 (SIS) alkoivat suhtautua Suomeen epäluuloisesti. Epäluottamus vaikutti konkreettisesti. Esimerkiksi Yhdysvallat oli aiemmin jakanut Suomelle tietoa Neuvostoliiton agenttiverkostoista ja muusta vakoilutoiminnasta, mutta Leinon tapauksen jälkeen tiedonvaihtoa rajoitettiin.

Supossa aloitettiin laajat sisäiset puhdistukset ja käytäntöjen tarkistaminen. Turvamenettelyjä tiukennettiin, ja henkilöstön taustoja alettiin tarkistaa tarkemmin. Organisaation piti palauttaa oma maineensa ja rakentaa uudelleen luottamusta ulkomaalaisiin partnereihin.

Erityisesti kylmän sodan aikana supo joutui tapahtumien keskiöön, kun Suomen itsenäisyyden ja suvereniteetin suojelemiseksi oli välttämätöntä torjua ulkopuolelta tulevia vakoiluyrityksiä Neuvostoliiton taholta.

Supon rooli oli merkittävä siinä, että se ei ainoastaan torjunut vakoilua, vaan myös varmistui siitä, että Suomi kykeni säilyttämään itsenäisyytensä kylmän sodan aikaisessa epävarmassa ja jännittyneessä geopoliittisessa ympäristössä.

CIA Suomessa

Kommunisteja tarkkailleet organisaatiot muodostivat kylmän sodan Suomessa laajan vastarintaverkoston, jonka piirissä käytiin vilkasta tietojenvaihtoa. Nato ja CIA käyttivät tiedustelutoimintaan Suomessa muun muassa Yhdysvalloista saapuneita opiskelijoita.

Operaatio Gladio oli Euroopan laajuinen maanalainen vastarintaverkosto. Vastarintaverkoston tavoitteena oli länsimaisen demokratian turvaaminen varautumalla Varsovan liiton mahdollisiin hyökkäyksiin. Suomen Gladio-vastarintaverkostoa rahoittivat Yhdysvaltain, Britannian ja Norjan tiedustelupalvelut. Vastarintaverkostolla oli yhteydet myös Ruotsin tiedustelupalveluun. Vastarintaverkoston hallussa oli mm. ulkomaisilta tiedustelupalveluilta (lähinnä Yhdysvalloista) hankittuja aseita, ammuksia, räjähteitä ja viestilaitteita.

Suomessa sotilaallinen vastarintatoiminta oli pääasiassa varustautumista, asekätkentää, rajan yli tapahtuvaa tiedustelua ja tietojenvaihtoa. Poliittinen vakoilu oli lähinnä kommunistien aikeiden vakoilua ja tiedon välittämistä läntisille tiedustelupalveluille. Vastarintaverkoston keskeinen solmukohta ja moottori oli Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö (SYT), joka oli perustettu vuonna 1952 estämään kommunistien hankkeita.

Poliittisen historian professori Kimmo Rentolan mukaan CIA:lle luottamuksellisia tietoja luovuttivat mm. Väinö Leskinen, Max Jakobson ja Johannes Virolainen. Vastapalveluksena he toivoivat saavansa CIA:lta tukea poliittisille pyrkimyksilleen. Britannian tiedusteluun yhteydessä oli mm. Päiviö Hetemäki.

Kylmän sodan aikana CIA oli erityisen aktiivinen koko Euroopassa ohjatessaan sosiaalidemokraatteja kommunismin vastaisessa taistelussa. Suomen organisaatio osallistui neljä kertaa vuodessa yhteispalavereihin pohjoismaiden ja Länsi-Saksan vastaavien tiedusteluorganisaatioiden kanssa.

CIA värväsi agentteja hotelli Marskin baarissa
Amerikkalaisen toimittaja Gordon F. Sanderin mukaan CIA etsi toimijoita 1970-luvulla Hotelli Marskin baarissa Neuvostoliittoon suuntautuviin kertaluonteisiin operaatioihin. Kaksi Yhdysvaltojen Helsingin-suurlähetystön CIA:n tiedusteluaseman agenttia tarjosi Sandersille 10 000 dollarin korvausta muutaman sivun mittaisesta matkaraportista Neuvostoliitosta.

Tarjouksen teki CIA:n agentti, joka esittäytyi nimellä Mike ja toimivansa vienti- ja tuontialalla. Samaan aikaan Helsingissä toimi noin 50 Neuvostoliittolaista agenttia toimittajan tai kirjeenvaihtajan peitteellä ja noin 12 CIA:n agenttia maatalousasiantuntijan peitteellä. Lähteet: (Usein unohdettu Suomi, Gordon F. Sander, Gummerus Kustannus 2012, ISBN 978-951-20-8576-7, Iltalehti 15.3.2012 sivu 23)

KGB Suomessa
Suomi oli KGB:n ja CIA:n pelilauta, jossa työpaikoilla vastakkain olivat "sossut" ja "taistolaiset". Molemmat osapuolet kävivät vuosikymmenien ajan häikäilemätöntä poliittista valtataistelua työpaikkojen keskeisistä luottamustoimista. Asetelmaa voidaan luonnehtia työmarkkinajärjestöjen propagandan voimalla käytyyn sisällissotaan.

Vaikuttaminen oli vahvaa kaikkialla, mutta erityisesti työpaikoilla. Jopa oikeistolle merkittävän Kansallis-Osake-Pankin (KOP) työsuojeluvaltuutetun vaalien yhteydessä käytiin kovaa junttaamista, jotta taistolainen ehdokas tulisi valituksi. Vastapuoli yritti pitää huolen, ettei näin tapahtuisi.

KGB:n arkistonhoitajan papereista löytyi noin 40 suomalaisen kontaktin nimet vuosilta 1972-84. Vuonna 1976 KGB:n Helsingin residentuura raportoi Moskovalle, että kolmansien maiden arvokkaiden agenttien kanssa yhteisiä ajanviettopaikkoja olivat mm. Hyvinkäällä ravintola Rastas ja Helsingissä Eerikinkadulla sijainnut Safari Club. Lähde: (Vasili Mitrohin arkisto)

Suomalaissukuisen venäläistoimittaja Leonid Laakson mukaan monet järjestöihin kuuluneet ja muutkin suomalaiset olivat oikeasti lipeviä kantelijoita, ystävä kavalsi ystävän. Neuvostoliitossa nähtiin, että tuollainen moraalin rappio oli Neuvostoliiton etu. Lähteet: (Ilta-Sanomat 19.7.1997, Ilta-Sanomat, Viikonvaihde 1919.6.1997)

Arvo Pentti oli nelinkertainen puolustusministeri ja Mannerheim-ristin ritari numero 29. Arvo Pentti valittiin supon päälliköksi presidentti Urho Kekkosen luotettuna keskustapoliitikkona. Arvo Pentti toimi supon päällikkönä vuosina 1972–1978. Hänet mainitaan KGB:n asiakirjoissa peitenimellä ”Mauri”, joissa kerrotaan hänen yhteydestään KGB:hen ja väitetystä rahasummasta.

KGB:n salaisten dokumenttien tietojen perusteella oli aihetta epäillä Arvo Pentin antaneen KGB:lle lupauksia yhteistyöstä rahallista korvausta vastaan. KGB:n epäillään rekrytoineen Arvo Pentin keväällä 1972 tilanteessa, jossa käytiin salaisia Suomen ja Neuvostoliiton välisiä neuvotteluita kriisin varalle, jossa Suomi ja Neuvostoliitto tekisi yhteistyötä. Neuvonpito jatkui vuoteen 1974. Puna-armeija oli tuolloin ottamassa koko Pohjois-Suomen harjoitusalueekseen.

Arvo Pentti teki ensimmäisen virkamatkansa Moskovaan salassa vuonna 1972. Tällä matkalla hän keskusteli KGB:n ulkomaantiedustelun (PGU) ulkoisen vastavakoiluhallinnon päällikön V. K. Bojarovin kanssa ja lupautui luottamukselliseen yhteistyöhön. KGB katsoi, että Arvo Pentti oli yhteistyöhön suostuessaan värvätty agentiksi. Arvo Pentti sai peitenimen "Mauri" sekä 150 000 markkaa.

Arvo Pentin arvellaan ohjanneen KGB:ltä saamiaan varoja Arvo Korsimon perustamaan Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiöön, jonka hallituksessa Pentti toimi vielä eläkkeelle jäätyäänkin. Säätiön tehtävänä oli tukea K-linjan toimintaa ja kerätä varoja Kekkosen vaalityön rahoitukseen. Säätiön tilille oli ohjautunut vuosina 1971-1973 kaikkiaan 219 300 markkaa, joiden alkuperää ei koskaan pystytty selvittämään.

Vuonna 1974 "Mauri" tapasi KGB:n puheenjohtajan Juri Andropovin ja vahvisti salaisen yhteistyön KGB:n kanssa tehtävänä länsimaisten tiedustelupalvelujen toiminnan paljastaminen ja estäminen. KGB:n tavoitteena oli muodostaa luottamuksellisen suhde Arvo Pentin välille. KGB yhteistyö jatkui vuoteen 1978 saakka, jolloin Arvo Pentti jäi eläkkeelle.

Toistaiseksi ei kuitenkaan tiedetä, oliko Arvo Pentti tosiasiallisesti KGB:n ohjailtavissa. Lähteet: (tsv.fi Vol 32 nro 6/2014 Kimmo Rentola, iltasanomat.fi 20.11.2014, iltalehti.fi 201.11.2014, hs.fi 20.11.2014)

Kylmä sota päättyy
Kylmän sodan päättyminen Neuvostoliiton romahtamiseen 1991 muutti suurvaltapolitiikkaa, jonka seurauksena Moskovan vaikutusvalta heikkeni. Uusi tilanne mahdollisti supon maineen asteittaisen palauttamisen.Eero Kekomäki jatkoi supon päällikkönä Seppo Tiitisen jälkeen vuosina 1990–1996. Tehtävänä oli irrottaa Suomi Neuvostoliiton otteesta ja viedä läntisen Euroopan tiedustelupalveluiden päälliköiden yhteenliittymä ja yhteistyöfoorumin Bernin klubin jäseneksi. Kekomäki osallistui Bernin klubin kokoukseen ensimmäistä kertaa syksyllä vuonna 1993.

Felix Karasev oli KGB:n Helsingin aseman viimeinen residentti eli päällikkö keväästä 1985 talveen 1992 Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Vuonna 1995 Felix Karasev ilmestyi yllättäen Helsinkiin ja tapasi supon päällikön Eero Kekomäen. Kekomäki arvosteli Karaseville Venäjän tiedustelun jatkuvia ja ärhäköitä vakoiluyrityksiä.

Kekomäki ei tiennyt, että tämän jälkeen Karasev meni tapaamaan presidentti Martti Ahtisaaren kansliapäällikkö Jaakko Kalelaa ja valitti, että supo häiritsee heidän toimintaa Helsingissä. Tämän jälkeen Eero Kekomäki poistettiin supon päällikön tehtävästä ja korvattiin Seppo Nevalalle. Hän jäi virallisesti eläkkeelle elokuun lopussa 1996.

Pääministeri Kalevi Sorsan alkoholisoitunut poliittinen sihteeri Seppo Nevala nimitettiin epäpätevänä supon apulaispäälliköksi vuonna 1994. Nevalan nimittäminen supon apulaispäälliköksi oli poliittisesti motivoitunut. Supon päällikkönä Nevala toimi vuosina 1996–2007. Nevala käytti alkoholia ja esiintyi sellaisissa seuroissa, joissa alkoholia käytetään. Hän joutui myös Helsingin poliisilaitoksen pidättämäksi juopumuksesta 12.3.1976.

Nevala oli erään lähteen mukaan tuppautunut syksyllä 1977 mukaan valtioneuvoston poliittisten sihteerien vierailulle Nesteen pääkonttoriin Keilaniemeen. Keilaniemessä oli syöty ja nautittu alkoholia. Nevala oli humaltunut ja poistunut huoneesta. Jonkin ajan kuluttua häntä ryhdyttiin etsimään. Nevala löytyi sammuneena eräästä huoneesta sohvan alta. Lähde: (suomensotilas.fi 13.10.2021,Pekka Virkki)

Nevalaa kuvataan hiljaisena ja hieman itseensäsulkeutuneena sekä arvostusta kaipaavana. Nevalalla kerrottiin esiintyneen kompleksi-ilmiöitä, jotka vaativat vastapainoksi riittävää arvostusta ulkopuolisilta. Jos hän havaitsi itseensä kohdistuvaa aliarvostamista tai luottamuksen puutetta, heijastui se voimakkaana vastareaktiona. Johtoasemassa olevalle henkilölle nämä olivat haitallisia ominaisuuksia.

Nevala oli käynyt kahden välisen keskustelun Jaakko Kalelan kanssa, jossa sovittiin, että yhteydet Venäjän tiedustelupalveluihin palautetaan. Esimerkiksi Gennadi Timtšenko sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1999. Kansalaisuuden myönsi presidentti Martti Ahtisaari hallituksen esityksen perusteella. Nevalan rooli asiassa on toistaiseksi pimennossa.

Gennadi Timtšenkon Suomen kansalaisuus todennäköisesti auttoi häntä ja presidentti Vladimir Putinia liiketoimissa länteen, erityisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Suomen kansalaisuus tarjosi helpomman pääsyn lännen markkinoille ja mahdollisti suojan joistakin tiukemmista rajoituksista ja pakotteista, joita hänen Venäjän kansalaisuudellaan oli.

Venäjän tiedustelun yhteistoimintaan orientoitunut Seppo Nevalan kausi heikensi länsimaisten tiedustelupalveluiden luottamusta supoon. Länsimaiden tiedustelupalvelut alkoivat arvioimaan uudelleen keihin voi luottaa, ja millaisia uusia suhteita kannattaa rakentaa. Samaan aikaan Suomi siirtyi selkeämmin länsimaiden suuntaan mm. liityttyään Euroopan unioniin vuonna 1995.

Supossa ryhdyttiin tekemään isoja uudistuksia. Henkilöstöä vaihdettiin ja koulutettiin uusilla tavoilla. Sisäisiä valvontajärjestelmiä ja rekrytointiprosesseja tiukennettiin. Suomi ryhtyi aiempaa avoimemmin tekemään yhteistyötä lännen kanssa mm. terrorismin torjunnassa ja vakoilun paljastamisessa.

Vaikka Leinon ja Nevalan tapaukset jättivät suuren varjon supon luotettavuuden päälle, onnistui Suomi palauttamaan asemansa luotettavana kumppanina lännen tiedusteluyhteistyössä.

Nykyään supoa pidetään yleisesti ammattitaitoisena ja luotettavana vastatiedusteluorganisaationa, joka tekee aktiivista yhteistyötä mm. EU:n, Naton ja yksittäisten valtioiden turvallisuuspalveluiden kanssa.

Konkreettinen esimerkki supon ja länsimaiden tiedusteluyhteistyöstä liittyy Venäjän tiedustelun torjuntaan Suomessa, erityisesti vuonna 2022 Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. Tuolloin länsimaat reagoivat laajasti myös vakoilun torjunnalla. Useat maat, kuten Saksa, Ranska, Tanska ja Ruotsi, karkottivat useita venäläisiä diplomaattipeitteen alla toimineita vakoojia.

Suomi karkotti huhtikuussa 2022 kaksi venäläisdiplomaattia. Supolla oli tässä operaatiossa keskeinen rooli, Se tunnisti diplomaatin peitteen alla toimineet agentit.

Supo myös ilmoitti virallisesti, että "Venäjän tiedustelun uhka Suomessa on pitkäaikaisesti korkea. Venäjän ulkomaantiedustelun (SVR) ja turvallisuuspalvelun (FSB) edustajia on toiminut diplomaatteina Suomessa."

Kyse oli merkittävästä askeleesta, koska Suomi otti samalla julkisesti tiukemman linjan Venäjän vakoilua vastaan ja sitoutui yhteistyöhön muun Euroopan ja Naton tiedusteluverkostojen kanssa. Suomi näytti, että se on täysin linjassa länsimaiden turvallisuusstrategioiden kanssa. Supo osoitti myös kykynsä paljastaa ja neutraloida vieraan vallan tiedustelutoimintaa. Tilanne oli omiaan vahvistamaan Suomen asemaa luotettavana tiedustelukumppanina.

Supon päälliköt:

1. Armas Alhava, 1949–1972
2. Arvo Pentti, 1972–1978
3. Seppo Tiitinen, 1978–1990
4. Eero Kekomäki, 1990–1996
5. Seppo Nevala, 1996–2007
6. Ilkka Salmi, 2007–2011
7. Antti Pelttari, 2011–2015 (vt. päällikkö, Salmi virkavapaalla)
8. Antti Pelttari, 2016–2023
9. Teemu Turunen 1.1.2024-31.3.2024 (vt. päällikkö)
10. Juhani Martelius 1.4.2024-