Asiantuntijatiedon politisoitumisen riski - SecMeter

Supon organisaatiokulttuuri

Nilsson luonnehti työtä supossa muun muassa seuraavasti: ”Kun aloitin supossa, meitä oli noin 200 työntekijää. Meininki oli kotikutoista ja perhemäistä. Kävimme yhdessä rusettiluistelemassa ja pulkkailemassa.”  Lähde: (yle.fi 18.2.2026)

Nilsson kertoi supon olleen myös hierarkkinen ja sulkeutunut, ja sen tasa-arvokulttuuri oli jäljessä yhteiskunnallisesta kehityksestä. Lähde: (iltalehti.fi 18.2.2026)

Nilssonin kuvaukset supon organisaatiokulttuurista avaavat kiinnostavan näkökulman siihen, millainen tiedusteluorganisaatio supo on ja millaisia vahvuuksia ja riskejä tällaiseen kulttuuriin liittyy.

Supo on kansallinen turvallisuus- ja tiedusteluviranomainen, jonka tehtävänä on torjua valtion turvallisuutta uhkaavia ilmiöitä, kuten terrorismia, vakoilua ja hybridiuhkia. Tällaisessa toiminnassa luottamus, salassapito ja selkeä johtorakenne ovat keskeisiä.

Pieni ja perhemäinen organisaatio voi vahvistaa keskinäistä luottamusta, lojaalisuutta ja tiedonkulkua. Kun työntekijät tuntevat toisensa hyvin, yhteistyö voi olla sujuvaa ja organisaation sisäinen yhtenäisyys vahvaa. Tiedustelutyössä tämä voi olla merkittävä etu, sillä toiminta perustuu arkaluontoiseen tietoon ja riskienhallintaan.

Hierarkkisuus on niin ikään kaksijakoinen piirre. Selkeä komentoketju ja vastuunjako ovat kriisitilanteissa välttämättömiä. Päätöksiä on voitava tehdä nopeasti, eikä epäselvyys vastuista saa hidastaa toimintaa.

Samalla liiallinen hierarkkisuus voi estää kriittisen keskustelun ja alhaalta ylöspäin kulkevan tiedon. Jos analyytikot tai operatiiviset työntekijät eivät uskalla kyseenalaistaa johdon oletuksia, supo voi ajautua virhearvioihin. Tiedustelutyössä väärät tulkinnat voivat johtaa vakaviin seurauksiin kansalliselle turvallisuudelle.

Sulkeutuneisuus on tiedusteluorganisaatiolle osittain välttämätöntä. Lähteiden suojaaminen ja operaatioiden salassapito edellyttävät rajattua tiedonjakoa. Kuitenkin liiallinen sisäänpäin kääntyneisyys voi heikentää organisaation kykyä uudistua.

Jos ulkopuolinen kritiikki torjutaan tai yhteistyö muiden toimijoiden kanssa jää vähäiseksi, supo voi menettää kosketuksen muuttuvaan turvallisuusympäristöön. Lisäksi demokraattisessa oikeusvaltiossa tiedustelupalvelun toiminnan on oltava tehokasta mutta myös asianmukaisesti valvottua. Sulkeutuneisuus ei saa tarkoittaa vastuuttomuutta.

Nilssonin maininta tasa-arvokulttuurin jälkeenjääneisyydestä nostaa esiin vielä yhden keskeisen kysymyksen, monimuotoisuuden merkityksen tiedustelutyössä. Vallitsevat turvallisuusuhat ovat monimutkaisia ja usein kansainvälisiä. Niiden ymmärtäminen vaatii erilaista kieli-, kulttuuri- ja analyysiosaamista.

Jos supon henkilöstö on taustaltaan ja ajattelutavaltaan liian yhtenäinen, riskinä on niin sanottu ryhmäajattelu. Monimuotoisuus ei ole vain eettinen kysymys, vaan myös strateginen etu, joka parantaa analyysin laatua ja kykyä tunnistaa uusia uhkia.

Kokonaisuutena tarkasteltuna supon aiempi organisaatiokulttuuri näyttäytyy sekä vahvuutena että riskinä. Vakaassa ja ennakoitavassa turvallisuusympäristössä tiivis, hierarkkinen ja sulkeutunut organisaatio voi toimia tehokkaasti. Sen sijaan nopeasti muuttuvassa, globaalissa ja teknologisesti kehittyvässä uhkaympäristössä liiallinen sulkeutuneisuus ja hidas kulttuurimuutos voivat muodostua merkittäväksi heikkoudeksi.

Näin ollen kysymys ei ole siitä, ovatko nämä piirteet sinänsä hyviä tai huonoja. Ratkaisevaa on supon kyky tasapainottaa turvallisuus ja avoimuus, hierarkia ja kriittinen keskustelu sekä perinteet ja uudistuminen. Supon vahvuus ei perustu pelkästään salaisuuksiin ja komentoketjuihin, vaan myös kykyyn oppia, muuttua ja tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti.

Vuonna 2026 julkaistussa muistelmateoksessaan Suojeluenkeli (ISBN 9789512442058) Saana Nilsson tarkastelee uraansa supossa myös sukupuoleen liittyvien kokemusten kautta. Nilsson kertoo, että naisjohtajuutta ei kaikissa tilanteissa pidetty itsestään selvänä, ja hän kuvaa kohdanneensa seksuaalissävytteistä puhetta sekä epäasialliseksi kokemaansa lähentelyä.

Lisäksi hän liittää kokemuksiinsa työuupumuksen, jonka hän katsoo seuranneen tehtävien vaativuudesta ja kuormittavuudesta. Nilsson irtisanoutui tehtävästään syksyllä 2024.

Demokraattisessa oikeusvaltiossa turvallisuusviranomaisella on kaksinkertainen vastuu. Sen tulee suojella valtiota ja kansalaisia, mutta samalla toimia itse esimerkillisesti lain ja eettisten periaatteiden mukaisesti.

Nilssonin kokemukset sukupuoleen liittyvistä jännitteistä, epäasiallisesta käytöksestä ja työuupumuksesta herättävät kysymyksen siitä, miten supon tulisi kantaa vastuuta omasta organisaatiokulttuurista.

Supon toiminta perustuu luottamukseen. Kansalaisten on voitava luottaa siihen, että viranomainen käyttää merkittäviä toimivaltuuksiaan lainmukaisesti, oikeasuhtaisesti ja eettisesti. Luottamus ei kuitenkaan synny pelkästään operatiivisesta tehokkuudesta, vaan myös siitä, millainen organisaatiokulttuuri supon sisällä vallitsee.

Hallinnon etiikan keskeisiin periaatteisiin kuuluvat yhdenvertaisuus, ihmisarvon kunnioittaminen, oikeudenmukaisuus ja vastuullisuus. Jos supossa esiintyy sukupuoleen perustuvaa vähättelyä, seksuaalissävytteistä puhetta tai epäasiallista käytöstä, kyse ei ole vain työpaikan sisäisestä ongelmasta, vaan julkisen vallan käyttäjän eettisestä kysymyksestä.

Viranomaisella on velvollisuus varmistaa, että sen omat toimintatavat ovat linjassa niiden arvojen kanssa, joita se yhteiskunnassa puolustaa.

Supon hierarkkisuus, sulkeutuneisuus ja salassapito voivat kuitenkin vaikeuttaa epäkohtiin puuttumista. Selkeä komentorakenne on välttämätön turvallisuustyössä, mutta se voi samalla luoda valta-asetelmia, joissa alemmassa asemassa olevan on vaikea tuoda esiin ongelmia.

Sulkeutuneisuus voi suojata operaatioita, mutta se voi myös nostaa kynnystä käsitellä sisäisiä ristiriitoja avoimesti. Tästä syntyy jännite turvallisuuden ja avoimuuden välillä.

Eettisesti tarkasteltuna kysymys ei kuitenkaan ole siitä, onko supolla oikeus olla erilainen kuin muu julkishallinto. Pikemminkin sen tulisi olla erityisen huolellinen. Mitä suuremmat toimivaltuudet viranomaisella on, sitä korkeammat ovat myös sen toiminnan eettiset vaatimukset.

Sisäisen kulttuurin ongelmat voivat heikentää henkilöstön hyvinvointia, päätöksenteon laatua ja lopulta koko supon suorituskykyä. Työuupumus ei ole pelkästään yksilön ongelma, vaan se kertoo usein rakenteellisesta kuormituksesta ja johtamisen haasteista.

Asiasta voidaan esittää useita selitysmalleja, kuten supon maineen suojeleminen, lojaalisuuden korostaminen, konfliktien välttäminen ja pelko siitä, että julkinen keskustelu heikentäisi luottamusta supoon.

Pitkällä aikavälillä juuri avoimuus ja kyky korjata virheitä vahvistavat legitimiteettiä. Luottamus ei perustu virheettömyyteen, vaan siihen, että virheisiin suhtaudutaan vastuullisesti.

Nilssonin kokemukset osoittavat, kuinka tärkeää on, että supolla on toimivat sisäiset ilmoituskanavat, riippumaton valvonta ja selkeä tasa-arvopolitiikka. Organisaatiokulttuuri ei muutu itsestään, vaan se vaatii johdon sitoutumista, koulutusta ja jatkuvaa arviointia. Eettinen johtaminen ei ole irrallinen lisä turvallisuustyöhön, vaan osa sen ydintä.

Turvallisuuden varmistaminen ei oikeuta sivuuttamaan työyhteisön ongelmia, vaan päinvastoin velvoittaa puuttumaan niihin määrätietoisesti. Demokraattisessa yhteiskunnassa vahva tiedusteluorganisaatio ei ole vain tehokas, vaan myös oikeudenmukainen ja henkilöstöään kunnioittava. Tällöin se voi aidosti nauttia sitä luottamusta, jota sen tehtävä edellyttää.

Salaisuuden kertomisen paradoksi

Tiedustelutyö perustuu salassapitoon. Sen toimintaedellytys on, että kaikkea ei voida kertoa julkisesti, ei operaatioista, ei lähteistä, ei yhteistyökumppaneista. Samalla tiedusteluorganisaatiot toimivat demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa vallankäytön on oltava oikeutettua ja kansalaisten luottamuksen varassa.

Tämä salassapitoon liittyvä jännite konkretisoituu esimerkiksi tapauksessa, jossa entinen supon esikuntapäällikkö Saana Nilsson kertoo, ettei voinut kertoa työmatkoistaan edes perheelleen, mutta kirjoittaa samalla kirjan kokemuksistaan supossa.

• Onko tässä ristiriita?
• Olisiko ollut johdonmukaisempaa vaieta kokonaan?

Näitä kysymyksiä on syytä tarkastella salaisuuden filosofian, hallinnon legitimiteetin ja tiedustelutyön käytäntöjen näkökulmasta. Koska tarkastelu perustuu julkisiin lähteisiin ja yksittäiseen kertomukseen, analyysi ei pyri osoittamaan tosiseikallista väärinkäytöstä, vaan tarkastelemaan institutionaalista haavoittuvuutta periaatteellisella tasolla.

Tätä tarkastelua voidaan jäsentää principal–agent -teorian näkökulmasta. Poliittinen johto (principal) asettaa tavoitteet, mutta viranomainen (agent) tuottaa asiantuntijatiedon, jonka varaan päätökset rakentuvat.

Julkisen vallankäytön legitimiteetti edellyttää, että viranomaisen tuottama asiantuntijatieto perustuu objektiiviseen ja evidenssiperusteiseen arviointiin, vaikka viranomainen toimii hallinnollisesti poliittisen johdon alaisuudessa.

Tarkastelussa käytettyjä käsitteitä

Demokraattinen ohjaus

Poliittisen johdon oikeus määrittää tavoitteet, prioriteetit ja resurssit hallinnon alalla.

Poliittinen manipulointi

Vaikuttaminen asiantuntija-arvion faktasisältöön tai johtopäätöksiin ilman tietoperusteista syytä poliittisen tarkoituksenmukaisuuden vuoksi.

Legitimaatioriski

Riski, että päätöksenteon hyväksyttävyys heikkenee, jos sen tietoperustaa epäillään poliittisesti vääristyneeksi.

En voi kertoa ja silti kerron

Pintapuolisesti tilanne vaikuttaa paradoksaaliselta. Jos virkamies sanoo, ettei voi kertoa työmatkoistaan mitään, mutta kertoo tämän julkisesti kirjassa, jolloin syntyy vaikutelma itseään kumoavasta väitteestä. Tarkempi analyysi kuitenkin osoittaa, että kyse on kahdesta eri asiasta:

• Operatiivinen sisältö, minne matkustettiin, ketä tavattiin, mitä tietoa käsiteltiin.
• Salassapidon kokemus, miltä tuntui elää työyhteisössä, josta ei voinut kertoa mitään läheisille.

Nilsson ei paljasta operatiivista tietoa. Hän kuvaa salaisuuden rajoituksia ja niiden inhimillistä vaikutusta. Tämä on olennainen ero.

Salaisuuden tasot

Tiedustelutyössä voidaan erottaa kaksi salaisuuden tasoa:

• Sisällöllinen salaisuus, josta ilmenee konkreettiset tiedot operaatioista, lähteistä ja arvioista.
• Institutionaalinen salaisuus, josta ilmenee organisaation toimintalogiikka, kulttuuri ja arjen rajoitukset.

Ensimmäinen taso on turvallisuuden ydin. Toinen taso liittyy julkiseen ymmärrykseen siitä, millaisessa rakenteessa viranomaiset toimivat. Kun entinen tiedusteluvirkamies kertoo, ettei voinut puhua työmatkoistaan perheelleen, hän ei riko sisällöllistä salaisuutta. Hän tekee näkyväksi institutionaalisen rajoituksen. Tämä ei heikennä turvallisuutta, mutta voi lisätä ymmärrystä.

Avoimuus ja legitimiteetti

Demokraattisessa yhteiskunnassa viranomaisen legitimiteetti perustuu luottamukseen. Kansalaisten on voitava luottaa, että:

• viranomainen toimii lain puitteissa
• sen toiminta ei ole mielivaltaista
• salassapito on perusteltua, ei itseisarvoista

Täydellinen vaikeneminen voisi lisätä mystiikkaa ja epäluuloa. Kun mitään ei kerrota, syntyy helposti spekulaatiota. Rajattu avoimuus voi sen sijaan vahvistaa legitimiteettiä. Kun Nilsson kertoo, ettei voinut puhua työmatkoistaan, hän:

• normalisoi salassapidon
• osoittaa lojaalisuutta sääntöihin
• tekee näkyväksi työn inhimillisen puolen

Tämä ei vähennä salaisuuden suojaa, vaan selittää sen merkitystä.

Olisiko ollut parempi olla kertomatta?

Teoreettisesti vaihtoehtoja on kaksi:

• Täysi vaikeneminen, joka vahvistaa salaisuuden tiukkuutta ja voi lisätä epäluottamusta ja mystifiointia.
• Hallittu avoimuus, jossa kerrotaan rajoista, ei sisällöstä ja samalla lisätään ymmärrystä ilman turvallisuusriskiä.

Demokraattisen hallinnon näkökulmasta hallittu avoimuus on usein kestävämpi ratkaisu. Se antaa kansalaisille käsityksen siitä, miten järjestelmä toimii, mutta ei vaaranna operatiivista turvallisuutta. Nilssonin ratkaisu näyttää sijoittuvan tähän jälkimmäiseen malliin.

Salaisuuden paradoksi

Tiedustelutyön ydin ei ole täydellinen vaikeneminen, vaan hallittu salassapito. Tasapaino ei ole yksiselitteinen. Se on jatkuva poliittinen ja eettinen arvio. Tiedustelutyöhön liittyy pysyvä paradoksi:

• Supon on oltava salainen voidakseen toimia, mutta sen on oltava riittävän avoin voidakseen säilyttää legitimiteettinsä.
• Jos mitään ei koskaan sanota, supo alkaa näyttäytyä suljettuna ja mahdollisesti kontrolloimattomana. Jos taas sanotaan liikaa, turvallisuus vaarantuu.

Viranomaistiedon poliittinen ohjaus ja vaikutusyritykset turvallisuusviranomaisiin

Salaisuuden hallittu avaaminen liittyy suoraan legitimiteettiin, ja juuri legitimiteettikysymys nousee keskeiseksi myös silloin, kun turvallisuusarvioihin kohdistuu poliittista painetta.

Nilsson kertoo saaneensa puhelun yöllä erään ministerin lähipiiristä, jossa toivottiin supon arvion muokkaamista siten, että se vastaisi paremmin ministerin näkemystä hallituksen käsittelyssä.

Hän kuvaa myös hallitusten vaihdelleita suhtautumistapoja turvallisuuskysymyksiin. Yhden hallituksen aikana turvallisuusnäkökulmat eivät hänen mukaansa olleet keskiössä, kun taas toisen aikana niitä saatettiin painottaa voimakkaasti. Vastaavasti maahantulopolitiikan linjaukset ovat vaihdelleet hallituskausittain.

Nilssonin kertomus nostaa esiin perustavanlaatuisia kysymyksiä demokraattisen vallankäytön ja asiantuntijaviranomaisten riippumattomuuden rajasta. Kertomuksen johdosta on syytä tarkastella ja vastata seuraaviin kysymyksiin:

• Mitä väitetään tapahtuneen ja miten se sijoittuu laajempaan kontekstiin?
• Missä kohtaa suomalainen oikeusjärjestelmä asettaa rajan laillisen demokratian ohjauksen ja laittoman tai epäeettisen painostuksen välille?
• Miten geopoliittinen tilanne erityisesti Venäjän toiminta muuttaa viranomaisten roolia ja altistaa manipulaatiolle?
• Mitkä institutionaaliset mekanismit ja käytännöt voivat suojata asiantuntijatiedon riippumattomuutta?

Supon tehtäväkentän muutos

Suojelupoliisin rooli on viime vuosina laajentunut perinteisestä kotimaan turvallisuuden valvonnasta myös aktiivisempaan ulkomaantiedusteluun ja laajempaan turvallisuuspolitiikan tukemiseen. Tämä muutos on kirjattu Supon omiin kuvauksiin ja julkiseen viestintään.

Nilssonin mukaan muutos on yhä kesken, eikä supolla ole organisaation paisumisesta huolimatta vieläkään riittäviä resursseja tai sille kuuluvaa roolia ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteon ytimessä.

Nilssonin kertomus ja sen keskeiset väittämät

Nilssonin kertomus sisältää kolme keskeistä väitettä, jotka ovat relevantteja tämän tarkastelun kannalta:

• turvallisuusarvioista on tullut poliittisesti latautuneita,
• hän vastaanotti epävirallisen pyynnön muuttaa supon arviota,
• supon roolin laajentuminen on tapahtunut pohdintojen ja resurssikysymysten myllerryksessä.

Yksittäistapaus vai järjestelmällistä vaikuttamista

Nykyisten julkisten tietojen perusteella ei voida osoittaa järjestelmällistä vaikuttamista, mutta yksittäinen tapaus nostaa esiin rakenteellisen haavoittuvuuden mahdollisuuden. Vaikka yksittäistapauksen perusteella ei voida osoittaa järjestelmällistä vaikuttamista, tapaus voidaan tulkita indikaattoriksi mahdollisesta rakenteellisesta haavoittuvuudesta tilanteessa, jossa poliittinen paine turvallisuuskysymyksissä on kasvanut.

Onko yhteydenotto lakirikos tai lainvastainen vaikuttaminen?

Suoraan rikosvastuuta aiheuttavan käytöksen (esim. uhkailu, lahjonta tai pakottaminen) tunnistaminen edellyttää faktaperusteen. Pelkkä toivomuksen esittäminen ei automaattisesti täytä rikoksen tunnusmerkistöä.

Kuitenkin järjestelmällinen tai pakottava vaikuttaminen viranomaisen asiantuntijatyöhön voi johtaa rikosoikeudellisiin arvioihin, jos siihen liittyy uhkailua, asianomaisen korruptiota tai muuta rikollista toimintaa.

Viranomaistyön laillisuutta ja virkamiesten velvollisuuksia valvovat Suomessa ylintä laillisuusvalvontaa suorittavat Valtioneuvoston oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies. Heillä on toimivalta tutkia viranomaistoimintaa ja soveltuvin osin puuttua väärinkäytöksiin. Oikeuskanslerin ohjeiden mukaan virkamiesten on noudatettava lakia ja virkavastuuta.

Viranomaisten riippumattomuus ja laillisuusperiaate

Suomen perustuslaki korostaa laillisuusperiaatetta. Julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin, ja kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia (PL 2 § 3 mom.). Hallinnon toiminnan on siten perustuttava oikeudellisiin perusteisiin eikä poliittiseen mielivaltaan.

Poliittinen johto voi perustuslain mukaisesti asettaa hallinnon tavoitteita ja päättää resursseista, mutta viranomaisten tulee antaa asiantuntija-arvionsa objektiivisesti ja virkavastuulla. Poliittinen johto ei voi määrätä faktapohjaisen asiantuntija-arvion sisältöä ilman asiallisia ja tietoperusteisia syitä.

Johtopäätös juridisesta näkökulmasta

Empiirisen kuvauksen perusteella kyse voidaan tulkita epäviralliseksi vaikuttamisyritykseksi. Tällainen menettelytapa olisi hallinnollisesti ongelmallinen ja eettisesti kyseenalainen, mikäli vaikuttamisen tarkoituksena on asiantuntija-arvion sisällön muuttaminen ilman tietoperustetta.

Riippumattomuuden turvaamiseksi suomalaisessa järjestelmässä on kuitenkin olemassa institutionaalisia valvontamekanismeja, kuten oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen toimivalta sekä oikeudellisia normeja, jotka mahdollistavat asian tutkinnan ja tarvittavat korjaavat toimet, mikäli lainvastainen vaikuttaminen osoitetaan.

Demokratian toimivuus ja asiantuntijatiedon asema

Demokraattisessa hallinnossa poliittisilla päättäjillä on oikeus ja velvollisuus määrittää yhteiskunnan tavoitteet, prioriteetit ja resurssien jako. Samalla viranomaisilla on velvollisuus tarjota objektiivista tietoa ja asiantuntija-arvioita, joihin poliittiset valinnat perustuvat. Tämä jako on demokraattisen järjestelmän ydintä.

Manipuloinnin riskit ja legitimaatio-ongelma

Kun poliittinen ohjaus ulottuu asiantuntija-arvioiden faktasisältöön tai johtopäätöksiin ilman uutta tietoperustetta, syntyy riski sille, että vallankäyttö tai päätöksenteko menettää hyväksyttävyyttä ja luottamusta. Tällöin kansalaiset ja parlamentti eivät voi olla varmoja siitä, että päätöksenteko perustuu riippumattomaan analyysiin.

Pitkällä aikavälillä tällainen kehitys voi heikentää hallinnon uskottavuutta ja luoda virkamiehille kannustimen ennakoivaan mukautumiseen eli itsesensuuriin. Tämä vastaa Nilssonin esittämää huolta siitä, että tosiasiat voivat väistyä poliittisten mielipiteiden tieltä.

Institutionaaliset valvonta- ja tasapainomekanismit

Suomessa laillisuusvalvontamekanismit ja virkamiesvastuu muodostavat institutionaalisen kehyksen, joka voi estää tai korjata poliittista manipulointia. Käytännössä puuttuminen edellyttää poliittista tahtoa ja läpinäkyvyyttä. Epäviralliset kanavat, esimerkiksi yölliset soittopyynnöt ovat juuri niitä keinoja, joiden paljastuminen on tärkeää.

Polarisoitu julkinen keskustelu ja tiedon hyödyntäminen politiikassa

Kriisiaikana julkinen keskustelu kärjistyy helposti, ja turvallisuuskysymykset voivat alkaa jäsentyä identiteettipoliittisina jakolinjoina. Tällaisessa retorisessa ilmapiirissä esimerkiksi vaatimus puolustusmenojen lisäämisestä saatetaan esittää lojaalisuuden osoituksena, kun taas kriittisyys voidaan kehystää epäisänmaalliseksi. Tätä kärjistystä voidaan tulkita esimerkkinä kehityksestä, jossa turvallisuuspuhe alkaa toimia poliittisen identiteetin mittarina.

Tällaisessa ilmapiirissä poliittinen paine saattaa lisääntyä, mikä voi luoda kannustimia pyrkiä vaikuttamaan viranomaisarvioiden painotuksiin tai esitystapaan. Samanaikaisesti virkamiehille voi syntyä riski ennakoivaan mukautumiseen, jossa johtopäätöksiä muotoillaan vastaamaan oletettuja poliittisia odotuksia.

Miten erottaa demokraattinen ohjaus ja poliittinen manipulointi käytännössä?

Perustavanlaatuinen ero kytkeytyy kahteen ulottuvuuteen:

• sisällöllinen (faktapohja vs. poliittinen tarkoituksenmukaisuus)
• menettelyllinen (virallinen, dokumentoitu pyyntö vs. epävirallinen, painostava toiminta).

Kun poliitikko tai hänen lähipiirinsä vaikuttaa viranomaisen työhön, tulisi soveltaa kolmea kriteeriä:

• Tietoperuste, perustuuko pyyntö uuteen tai relevanttiin tietoon?
• Menettely, tapahtuuko pyyntö virallisessa ja dokumentoidussa muodossa?
• Tarkoitus, onko tarkoitus selventää analyysiä vai muuttaa johtopäätöksiä poliittisista syistä?

Jos vastaus on “ei” yhdelle tai useammalle näistä, on syytä epäillä manipulointia. Tällaista kriteerijärjestelmää voidaan käyttää sekä tutkinnallisena apuvälineenä että organisaation sisäisen hyvän hallinnon ohjeistuksena.

Suosituksia instituutioille käytännöiksi

• Kirjallinen ja avoin prosessi turvallisuusarvioiden käsittelyssä. Viralliset pyynnöt, tarkennukset ja eriävät näkemykset on dokumentoitava.
• Selkeä ohjeistus epävirallisista yhteyksistä. Jos poliittinen johto tai sen lähipiiri ottaa yhteyttä, viestien tulee kulkea muistiolla tai kirjallisella pyynnöllä, jotta vaikutusyritykset eivät jää epämääräisiksi.
• Riippumattoman valvonnan resurssit. Oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen resurssit ja valmiudet tutkia vaikuttamisväitteitä on turvattava.
• Virkamiesten suojelun vahvistaminen. Virkamiehen, joka kieltäytyy poliittisesta manipuloinnista, tulee saada tukea ja suojelua (esim. selkeä ilmoituskanava, oikeudellinen neuvonta).
• Kansalaisyhteiskunnan ja median rooli. Julkinen läpinäkyvyys ja kriittinen journalismi voivat toimia korjaavana voimana, kunhan julkaisutoiminta ei vaaranna lähteitä tai kansallista turvallisuutta.

Pohdinta ja rajoitukset

Yksittäistapauksen perusteella on vaikea osoittaa järjestelmällistä poliittista manipulointia ilman laajempaa tutkintaa. Toisaalta yksittäiset vaikuttamisyritykset ovat tärkeitä oireita. Ne paljastavat mahdollisen järjestelmätason haavoittuvuuden.

Rajoituksena on, että osa aineistosta on kertomuksellista (yksityishenkilön muistelma) eikä välttämättä sisällä kaikkea relevanttia kontekstia. Tämän takia juridinen ja institutionaalinen reagointi (esim. oikeuskanslerin tutkimus) olisi tärkeä jatkotoimi, mikäli epäilyt vakavista vaikutusyrityksistä jatkuvat.

Johtopäätökset

Geopoliittiset muutokset ja turvallisuusympäristön kärjistyminen lisäävät paineita ja siten myös tarvetta vahvoille rakenteille, jotka turvaavat asiantuntijatiedon riippumattomuuden.

Nilssonin kertoma yhteydenotto vaikuttaa epäviralliselta vaikuttamisyritykseltä, joka asettaa kysymyksen demokraattisen ohjauksen ja poliittisen manipuloinnin rajasta. Suomen oikeus- ja valvontajärjestelmä sisältää mekanismeja, joilla tällaiset epäilyt voidaan tutkia ja korjata, mutta käytännön toimivuus edellyttää läpinäkyvyyttä, poliittista tahtoa ja hallittua avoimuutta tukevaa organisaatiokulttuuria.