Mats Dumell

Yritysturvallisuus > Vakoilu > Poliittinen vakoilu

Mats Dumell

Mats Dumellin tapaus on yksi Suomen kylmän sodan aikakauden ristiriitaisimmista ja puhutuimmista tarinoista. Se kietoutuu yhteen vakoilun, politiikan, suomettumisen ja sananvapauden teemoihin, jotka muovasivat koko suomalaisen yhteiskunnan tunnelmaa 1970–1980-luvuilla.

Dumellin ura toimittajana ja hänen rohkea pyrkimyksensä paljastaa tiedustelutoiminnan kulisseja veivät hänet alueille, joihin suomalaiset journalistit olivat harvoin astuneet. Samalla hän joutui kohtaamaan seuraukset, jotka paljastavat jotakin olennaista siitä poliittisesta ilmapiiristä, jossa Suomi tuolloin eli.

Dumell työskenteli väsymättä arkistojen, haastattelujen ja tiedustelulähteiden parissa, rakentaen kuvaa maasta, jonka poliittiset rajat ja liikkumatila olivat jatkuvasti suurvaltojen puristuksessa. Hänen tutkimuksensa paljastivat ulkovaltojen laajan toiminnan Suomessa, diplomatian varjossa tehtävän tiedustelutyön, ja sen, kuinka monimutkainen ja hämärä rajapinta toimittajan, viranomaisten ja ulkomaisten kontaktien välillä saattoi olla.

Samalla kyse on henkilöstä, joka joutui itse osaksi sitä ilmiötä, jota hän tutki. Dumellin yhteydet ulkomaisiin diplomaattisiin lähteisiin, hänen saamansa tiedot ja hänen työnsä herättivät epäluuloa niin paljon, että supo ryhtyi laajaan tutkintaan, jota myös poliittiset voimat ohjasivat.

Hänen saamansa tuomio, sen poliittisesti herkät taustat ja hänen kokemuksensa sijaiskärsijänä ovat osa laajempaa kertomusta siitä, miten helposti yksilö voi jäädä valtiollisten intressien väliin aikana, jolloin hiljaisuus saattoi olla tärkeämpää kuin totuus.

Dumellin tarina on tärkeä siksi, että se muistuttaa tiedonvälityksen haavoittuvuudesta. Se haastaa pohtimaan, mikä on toimittajan rooli yhteiskunnassa, jossa tiedustelu, diplomatia ja politiikka kietoutuvat yhteen. Tämä kertomus paljastaa myös sen, että totuuden etsijä voi joutua itse epäilyn kohteeksi ja että historian tuomio voi ajan myötä muuttua.

Mats Dumell
Dumelliin kohdistunut tutkinta alkoi, kun presidentiksi valittu Mauno Koivisto antoi supon päällikölle Seppo Tiitiselle tutkintakäskyn. Dumellin journalistiset tutkimukset veivät hänet liian lähelle arkaluonteista tiedustelumaailmaa. 1990-luvun alussa Mats Dumell alkoi tutkia suomalaisten vakoojien ja suomettumisen historiaa. Hän teki paljon työtä esimerkiksi vanhojen supon ja KGB:n arkistojen parissa.

Dumell julkaisi kirjan "Spioner emellan" (Vakoojien välissä), jossa hän kertoi suomalaisista, jotka olivat vakoilleet sekä idän että lännen hyväksi. Hän haastatteli myös entisiä vakoojia ja tiedusteluviranomaisia.

Helsingissä agenttien ja heidän tietolähteiden tapaamispaikat sijoittuvat useimmiten kaupungin keskustaan puistoihin, baareihin, ravintoloihin ja yleisiin käymälöihin eli paikkoihin, joissa ei ollut pelkoa mikrofoneista. Ulkomaisten vakoojien suosimia yöpymispaikkoja oli muun muassa hotelli Marski, Seurahuone ja Torni.

Dumellin mukaan tiedustelutoiminnan suuruudesta kertonee myös sekin se, että joidenkin lähteiden mukaan noin 40 prosenttia Neuvostoliiton suurlähetystön henkilökunnasta oli tavalla tai toisella tekemisissä tiedustelutoiminnan kanssa, Yhdysvaltojen kohdalla luku oli noin 30 prosenttia.

Lisäksi oli huomattava, että kummankin maan suurlähetystöt olivat ylimitoitettuja Suomen kokoon nähden, puhuttamattakaan muista organisaatioista, kuten matkatoimistoista ja mormonikirkoista.

Dumellin haltuun päätyi tietoja, jotka olivat edelleen salaisten arkistojen piirissä. Hän julkaisi yksityiskohtia henkilöistä ja operaatioista, joita viranomaiset eivät olisi halunneet tuoda julkisuuteen.

Tämän kaiken seurauksena Dumell joutui painostuksen ja uhkailujen kohteeksi, koska hänen työnsä aiheutti ärtymystä monilla tahoilla. Joissain tapauksissa hänen pääsy yritettiin estää arkistoihin tai haastatteluihin.

Toimittajan työssä Dumell oli tavannut ulkomaisia diplomaatteja mm. Bulakovin, Grusin ja Tsvigun. Näitä supo epäili KGB:n agenteiksi. Dumellilla oli nämä kolme kontaktihenkilöä peräkkäin ja vielä viimeisenä Aleksei Savin. Kaikki kolme edellä mainittua ”diplomaattia” oli esitellyt hänelle toimittaja Jaakko Laakso. KGB:n merkinnän mukaan Dumell ”antoi kirjallisen suostumuksen yhteistyöstään”, mutta yhteistyössä oli tullut vaikeuksia. Matts Dumellin KGB peitenimi on ”Dick”.

Mats Dumell oli toiminut mm. postilaatikkona ottamalla vastaan ulkomailta lähetettyjä kirjeitä toimittaakseen ne edelleen neuvostodiplomaatille (kokelaan värväysvaihe). Dumell oli toimittanut yhteyshenkilöilleen tietoja mm. RKP:n oikeistosiiven poliitikoista. Kiinan suurlähetystön vierailun yhteydessä hän oli saanut palkkioksi votkaa, viskiä ja taksirahoja. Dumellin käsityksen mukaan kyse oli normaalista kotiryssätoiminnasta, jossa ei ollut mitään sopimatonta. Keskusrikospoliisi pidätti Mats Dumellin näyttävästi toukokuussa 1982 suoraan toimittajien juhlista muiden toimittajien nähden.

Väitteen mukaan Dumell oli saanut haltuunsa luottamuksellista puolustusvoimien materiaalia, joka käsitteli:

Suomen liikekannallepanojärjestelyjä (eli miten Suomi valmistautuisi mahdolliseen sotaan tai kriisiin).
Puolustusvalmiuden nostamiseen liittyviä suunnitelmia.
Todennäköisesti myös joitakin tietoja siitä, miten puolustusvoimat oli asemoitu kylmän sodan aikaisessa geopoliittisessa tilanteessa.

Tämä materiaali oli salattua tietoa, ja puolustusvoimien johdossa oltiin erittäin huolestuneita siitä, että suunnitelmia voisi vuotaa julkisuuteen ja näin paljastaa Suomen puolustuskyvyn yksityiskohtia. Viranomaiset pitivät sitä uhkana, että Neuvostoliiton tiedustelu voisi saada Dumellin aineiston käsiinsä, joko suoraan tai median kautta.

Dumellin tapaus herätti laajaa keskustelua Suomessa, ja monet näkivät hänen tuomionsa esimerkkinä siitä, miten toimittajia saatettiin käyttää varoittavina esimerkkeinä kylmän sodan aikaisessa ilmapiirissä. Hän itse koki, että hänen tuomionsa oli poliittisesti motivoitu ja että hänestä tehtiin varoittava esimerkki muille toimittajille.

Syytteen mukaan Dumell olisi vakoillut Kiinaa Neuvostoliiton hyväksi. Oikeuden päätöksen mukaan Mats Dumell oli tahallisesti ryhtynyt hankkimaan vieraalle vallalle tietoja, jotka saattoivat vaarantaa Suomen suhteet ulkovaltoihin.

Dumell tuomittiin vuonna 1983 hovioikeudessa vakoilusta kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Korkein oikeus muutti tuomion ehdottomaksi. Dumell joutui vankilaan syksyllä 1984. Presidentti Koivisto ei armahtanut häntä. Ehdottomasta vankeustuomiosta Dumell istui puolet eli neljä kuukautta.

Tuomio annettiin supon pitkällisen tutkinnan jälkeen siitä, että Dumell oli seurustellut ulkomaisten diplomaattien kanssa ja vastaanottanut lahjoja. Hän katsottiin myös urkkineen tietoja ja luovuttaneen asiakirjoja neuvostoliittolaisille. Tuomio langetettiin "tahallisesta ryhtymisestä vieraan vallan hyödyksi sellaiseen tietojen hankkimiseen, joka voi vaarantaa Suomen suhteita vieraaseen valtioon".

Dumellin tapaus on myöhemmin nähty osana laajempaa keskustelua sananvapaudesta ja tiedonvälityksen roolista yhteiskunnassa, erityisesti kylmän sodan aikaisessa Suomessa.
Helsingin Sanomissa julkaistiin 1993 toimittaja Harri Nykäsen uutinen, jonka mukaan Dumell olisi ollut vain pieni tekijä silloisen Tiedonantajan toimittajan Jaakko Laakson rinnalla.

Supo ei uskaltanut vuonna 1983 varmasta näytöstä huolimatta asettaa Tiedonantajan toimittajana työskennellyttä Jaakko Laaksoa syytteeseen maanpetoksesta, koska Laakso oli ollut ”poliittisesti liian arkaluonteinen henkilö”, ja hänen sijaiskärsijäkseen oli poliittisesti harmittomampi valinta Matts Dumell.

Mats Dumell oli ensimmäisiä suomalaisia toimittajia, jotka avasivat laajemmin kylmän sodan aikaisen kaksinkertaisen vakoilun ja suomettumisen verkoston. Hänen työnsä auttoi myöhemmin monia muita historioitsijoita ja tutkijoita, jotka ovat jatkaneet vakoilun ja tiedustelun historian avaamista Suomessa.

Matts Dumell kirjoitti mm. kirjan Minä vakooja, jonka kustansi Kustannus-vaihe ky vuonna 1983. Kirjan mukaan esimerkiksi Yleisradiossa toimi ainakin hänen aikanaan supon tietolähde.

Vakoojan varjo seurasi Dumellia koko elämän ajan. Kymmenisen vuotta sitten Dumell sai eräänlaisen hyvityksen, kun hän sai supon sisältä vahvistusta käsitykselleen, jonka mukaan hänestä tehtiin sijaiskärsijä.