Pintavakoilu

Yritysturvallisuus > Vakoilu

Pintavakoilu

Pintavakoilu tarkoittaa valtiorajojen läheisyydessä tapahtuvaa vakoilutoimintaa, jonka kohteina ovat erityisesti rajavalvonta ja rajan tuntumassa sijaitsevat sotilaallisesti tai turvallisuuspoliittisesti merkittävät kohteet. Kyseessä ei ole satunnainen havainnointi, vaan järjestelmällinen ja tarkoituksellinen tiedustelutoiminta, jonka tavoitteena on hankkia tietoa esimerkiksi kulkuyhteyksistä, teknisestä valvonnasta, henkilöstöstä sekä alueen asukkaista. Tämäntyyppinen vakoilu toimii usein osana laajempaa valtiollista vaikuttamista ja uhkaa kohdevaltion rajaturvallisuutta sekä itsenäistä päätöksentekokykyä.

Venäjä, kuten aiemmin Neuvostoliitto, on ollut merkittävä toimija pintavakoilun saralla. Vuosikymmenten aikana erityisesti Suomea vastaan suunnattu vakoilu on ollut laaja-alaista ja järjestelmällistä. Neuvostoliiton aikainen pintavakoilu sodanjälkeisinä vuosikymmeninä kohdistui lähes kaikkiin Suomen puoleisiin rajakuntiin. Tällöin tiedustelun kohteena olivat rajajoukot, sotilaskohteet, valvontalaitteistot ja jopa paikalliset asukkaat, joiden kautta pyrittiin saamaan tietoa Rajavartiolaitoksen toiminnasta ja valvonnan heikoista kohdista.

Suomessa pintavakoilu ei ole jäänyt vain teoreettiseksi uhaksi, vaan sillä on ollut konkreettisia oikeudellisia seuraamuksia. Historian saatossa Suomessa on tuomittu noin viisikymmentä henkilöä pintavakoilusta. Näistä suurin osa on ollut rajaseudun asukkaita ja osa myös Rajavartiolaitoksen omaa henkilöstöä. Näiden tapausten ilmitulo osoittaa, että vihamielisen valtion tiedustelutoiminta voi ulottua jopa viranomaisorganisaatioiden sisälle ja että tietoturvan sekä henkilöstön lojaliteetin varmistaminen on ensisijaisen tärkeää kansallisen turvallisuuden kannalta.

Pintavakoilun torjuminen edellyttää laajaa ja pitkäjänteistä työtä. Tekninen valvonta, koulutettu henkilöstö, luotettavat järjestelmät sekä asukkaiden valistaminen ovat keskeisiä keinoja tämänkaltaisen uhkan torjumiseksi. Samalla on tärkeää ymmärtää, että vaikka pintavakoilu kohdistuu rajaseutuun, sen vaikutukset ulottuvat laajemmin yhteiskunnan vakauteen ja kansainvälisiin suhteisiin.

Pintavakoilu on todellinen ja vakavasti otettava uhka. Se ei ole vain menneisyyden ilmiö, vaan osa nykypäivän hybridivaikuttamisen keinovalikoimaa. Suomen on oltava jatkuvasti valppaana rajaturvallisuuden osalta ja kehitettävä valmiuksiaan vastata nykyaikaisiin vakoilu- ja tiedusteluhaasteisiin.

Asia Sulku

Suomen ensimmäisen kadettikoulun isä sekä autonomisen Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri Yrjö Maunu eli Georg Magnus Sprengtporten (16.8.1740 Porvoo - 13.10.1819 Pietari) lausui 1700-luvulla: ”Kukin maa on velvollinen luomaan maastoansa ja luonnettansa vastaavan sotalaitoksen”. Sprengtporten korosti upseerikoulutuksessa uutena asiana rajatiedustelua.

Rajatiedustelun avulla upseerit tutustuivat rajan maasto-olosuhteisiin, vihollisen toimintamahdollisuuksiin ja miten vihollisen hyökkäys voitiin torjua. Sprengtporten piti tärkeänä selvittää mistä maastokohdista vihollinen voi tunkeutua maahan maitse tai veneillä ja kuinka paljon muonaa, rakennuksia ja hevosia vihollinen voisi saada asukkailta käyttöön. Rajatiedustelu tuotti hyödyllistä tietoa karttapohjiin ja antoi vastauksia moniin 1700-luvun taktisiin kysymyksiin.

Sata vuotta myöhemmin myös Bolševikit olivat ymmärtäneet rajatiedustelun merkityksen. Moskovan esikunnan ohjeessa vartioaseman päällikkö velvoitettiin ulottamaan tiedustelu 20 kilometriä Suomen puolelle rajaa. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana rajatiedustelua ryhdyttiin kutsumaan Suomessa pintavakoiluksi.

Suistamon etappitie oli käytössä vuodesta 1918 lähtien ainakin Stalinin vainojen aikaan saakka 1930-luvun lopulle. Etappitie toimi kommunistiagenttien salaisena kulkureittinä Neuvostoliitosta Suomeen ja takaisin.

Suistamo oli itkuvirsien ja kanteleensoittajien pitäjä. Suistamon pitäjä sijaitsi luovutetulla alueella Raja-Karjalassa Laatokan pohjoispuolella. Suistamosta oli matkaa Sortavalan kaupunkiin 45 kilometriä ja pitäjän itärajalta Neuvostoliiton rajalle vain noin 10 kilometriä. Väestöstä ortodokseja oli 62,8 %. Kuuluisa taistelupaikka Kollaa sijaitsi Suistamolla. Lähde: (karjalanliitto.fi Suistamon historiaa)

Suistamon etappitien keskeinen organisoija oli punaupseeri Juho Rantala, joka Pietarista käsin kävi tekemässä etappitien tarkastuksia. Eräänä yönä Etsivän keskuspoliisin miehet olivat suorittamassa virkatehtäviä Suistamossa Loimolan salolla, kun he kohtasivat taskulampun valossa miehen, jonka tunnistivat heti Juho Rantalaksi. Etsivän keskuspoliisin komennukseen ”kädet ylös” Rantala vastasi ampumalla taskuaseella ja lähti pakoon. Pimeän turvin Rantala onnistui karistamaan kannoiltaan takaa-ajajat.

Suomen puolella Suistamon etapin päämiehenä toimi Pekka Pajakka. Rajan ylityksissä oppaina toimivat Aleksanteri Rantala ja Nikolai Agapoff. Olga Pajakka ja Paula Rantala toimivat Suomen puolella Neuvostoliitosta lähetettyjen viestien lähetteinä.

Aleksanteri (s. 1908) ja Paula (s. 1912) Rantala olivat toimineet Neuvostoliiton salaisten asiamiehien kanssa yhteistyössä jo lapsesta saakka. Muut Suistamon etappitien käyttäjiin liittyneet henkilöt välittivät tietoja ja toimivat organisaattoreina Suistamon etappitien kautta Neuvostoliitosta Suomeen tulleille punaupseereille.

Etsivän keskuspoliisin Suistamon etappitien aikaisten tutkimusten yhteydessä paljastui myös muuta Neuvostoliiton suorittamaa vakoilutoimintaa. Esimerkiksi entinen vapaustaistelija oli Petroskoissa Neuvostoliiton GPU:n toimesta pakotettu Suomeen vakoilijaksi. Muussa tapauksessa GPU (Gosudarstvennoye politicheskoye upravleniye) uhkasi tappaa hänen rajan takana olevat omaiset ja ryöstää hänen kotinsa. GPU oli Neuvostoliiton salainen poliisi vuosina 2/1922-11/1923. Tsekan (perustettu 12/1917) tiedettiin jo aiemmin käyttäneen samoja keinoja vakoilijoiden värväämiseen. Lähde: (Ilkka 20.11.1930 no 269)

Pintavakoiluun liittynyt värväystoiminta päättyi virallisesti vuonna 1960 allekirjoitetun rajavalvontasopimuksen astuessa voimaan. Tosiasiallisesti pintavakoilu ei ole kuitenkaan koskaan päättynyt, eikä menettänyt täysin merkitystään.

Neuvostoliiton aikana rajajoukoissa toimi KGB:n ja GRU:n tiedustelijoita. Heille oli annettu määräys hankkia tietolähteitä. Suomea puhuvat tiedustelijat liikkuivat omalla puolella rajaa. Nähdessään rajan Suomen puolella yksin liikkuvan henkilön he pyrkivät juttusille ja värväämään henkilön vodkan, tupakan, kaviaarin tai rahan voimalla. Juteltiin ja juopoteltiin ja samalla tehtiin kirjallinen vakoilusopimus.

Värväyksen yhteydessä tiedustelijat korostivat Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä ja sitä, ettei toveruuteen liittynyt salattavia asioita. Tiedustelijat olivat kiinnostuneita kuulemaan mm. Suomen puolella rajaa asuvien henkilöiden nimiä, puoluekantoja, poliittisia mielipiteitä, ulkomaalaisten liikkumisesta ja rajamiesten mielialoista. Tiedustelijat ilmaisivat kiinnostuksensa myös sotilaskohteiden valokuvia kohtaan.

Talvisodan päätyttyä välirauhan aikana venäläiset kaappasivat kymmeniä suomalaisia rajamiehiä. Eräs kaapatun nelihenkisen rajapartion mies palasi Suomeen vasta venäläisen vaimonsa kanssa 1950-luvulla. Sosan päätyttyä Neuvostoliiton tiedustelijat eivät saaneet itse ylittää rajalinjaa. Heidän tehtävä oli houkutella henkilö ylittämään rajalinja Suomen puolelta, jolloin henkilöä voitiin syyttää luvattomasta rajanylityksestä, ellei suostunut tietolähteeksi. Neuvostoliitto ei kuitenkaan aina kunnioittanut rajalinjaa. Sallassa venäläinen tiedustelija päätyi Suomen puolelle rajaa ja Kainuussa kaksi Neuvostoliiton vakoilijaa ylitti rajan värväystarkoituksessa toinen heistä sotilaspuvussa.

Tuupovaaran Öllölässä vangittiin kaksi miestä. Toinen heistä käytti väärennettyjä henkilöpapereita. Hän paljastui supon kuulusteluissa Neuvostoliiton vakoojaksi, joka oli ehtinyt tehdä aiempina vuosina useita salaisia matkoja Suomeen. Vakoojien lisäksi rajanylittäjien joukkoon mahtui myös mm. päähänpiston saaneita humalaisia ja mielenhäiriöisiä henkilöitä sekä seikkailijoita. Viimeinen pintavakoilutuomio annettiin rajajääkärille vuonna 1960.

Valpo (Valtiollinen poliisi) perustettiin 1937. Valpo oli Suomen turvallisuuspoliisi, joka toimi toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Sen keskeinen tehtävänä oli ennen toista maailmansotaa poliittisten ääriliikkeiden, kuten kommunistien ja fasististen liikkeiden valvonta.

Sodan jälkeen vuodesta 1945 alkaen toiminta suunnattiin uudelleen. Valpo joutui Neuvostoliiton valvontakomission ja kommunistien vaikutuksen alaiseksi. Tätä Valpon kautta kutsutaan nimellä Valpo II eli punainen valpo. Suomen kommunistinen puolue (SKP) nousi sotien jälkeen tärkeäksi poliittiseksi voimaksi, ja Valpo II toimi tiiviissä yhteistyössä Neuvostoliiton valvontakomission kanssa.

Kommunistien hallitseman ns. punaisen Valpon aikana pintavakoilutapausten tutkinta oli haasteellista, koska keskeinen tehtävänä oli kitkeä Suomesta kaikki kommunismin ja Neuvostoliiton vastainen ajattelu ja toiminta. Valpoon oli rekrytoitu epäpäteviä SKP:n ja SKDL:n puoluetaustan omaavia henkilöitä.

Valpoa käytettiin valvomaan ja vainoamaan erityisesti neuvostovastaisia toimijoita Suomessa, kuten saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneitä, oikeistolaisia ja muita kommunismin vastustajia. Samoin entisiä suomalaisia sotilaita ja poliitikkoja pidätettiin, kuulusteltiin ja jopa luovutettiin Neuvostoliittoon.

Valpo joutui ankaran arvostelun kohteeksi keväällä 1948. Valpon toiminnasta vastannut sisäasiainministeri Yrjö Leino sai eduskunnalta epäluottamuslauseen. Yrjö Leino oli Suomen kommunistisen puolueen jäsen ja toimi maan sisäministerinä 1945–1948, sai eduskunnalta epäluottamuslauseen liittyen suomalaisten vankien laittomaan luovuttamiseen Neuvostoliiton valvontakomissiolle.

Leino oli mukana luovuttamassa suomalaisia henkilöitä, joita epäiltiin olevan desantteja tai muuten yhteistyössä Saksan kanssa Neuvostoliiton miehityksen aikana. Näihin luovutuksiin kuului henkilöitä, joita ei ollut oikeudenkäynnissä todettu syyllisiksi, mutta jotka silti luovutettiin Neuvostoliiton viranomaisten käsiteltäviksi.

Luovutuksista nousi suuri kohu, koska ne nähtiin Suomen suvereniteetin ja oikeusvaltioperiaatteen loukkauksena. Suomalaiset vankien luovutukset tapahtuivat ilman asianmukaista oikeusprosessia, ja monet luovutetut henkilöt saivat Neuvostoliitossa kuoleman- tai vankeusrangaistuksen.

Vuonna 1948 eduskunta äänesti epäluottamuslauseen Leinolle tämän osallisuudesta näihin laittomiin luovutuksiin. Tämä oli merkittävä poliittinen tapaus, sillä Leinon toiminta herätti epäluuloja siitä, että hän toimi enemmän Neuvostoliiton etujen kuin Suomen etujen mukaisesti. Epäluottamus johti lopulta siihen, että Leino erosi sisäministerin tehtävistään.

Lopulta hallitus päätti puhdistaa Valpon kommunisteista ja perustaa Suojelupoliisin. Suojelupoliisi (suopo ja myöhemmin supo) aloitti toimintansa vuoden 1949 alusta. Vähitellen supon suorituskykyjen kehityttyä voitiin puuttua myös Neuvostoliiton harjoittamaan pintavakoiluun.

Neuvostoliitto ei koskaan lopettanut kokonaan pintavakoilua ja nykyinen Venäjä jatkaa sitä edelleen. Aika ajoin FSB lähettää Suomen puolelle pakolaisia ns. koepalloina, joiden avulla Venäjä pyrkii testaamaan Suomen rajavartiointia, tehostamaan omaa tiedustelua, tutkia uusia vakoilumahdollisuuksia ja menetelmiä. Lähteet: (Kylkirauta 1.5.1936 no 3 sivut 13-Rajamme vartijat 1.1.1992 no 2 sivu 17, Rajamme vartijat 1.1.1994 no 1 sivu 44, Rajamme vartijat 1.1.2001 no 4 sivu 28-29)