Kiista supon asemasta

Kiista supon asemasta ja ohjauksesta

Sisäministerin tavoitteena on siirtää supo poliisiosaston alaisuuteen. Ministeriö on luopumassa kansallisen turvallisuuden yksiköstä, joka on viime vuodet tulosohjannut supoa.

Suomen sisäisen turvallisuuden toimintaympäristö on kokenut viime vuosina huomattavan muutoksen. Kasvavat hybridivaikuttamisen muodot, kyberuhkien monimutkaistuminen sekä geopoliittisen tilanteen jyrkentyminen ovat nostaneet esiin tarpeen selkeyttää viranomaisten rooleja ja vastuita.

Tämän muutoksen keskellä sisäministeriö on esittänyt Kansallisen turvallisuusyksikön lakkauttamista ja sen tehtävien jakamista muille hallinnon sektoreille. Päätöstä on perusteltu hallinnollisilla, operatiivisilla ja strategisilla syillä.

Uudistuksen valmistelu on alkanut ja tavoite on tehdä päätökset vuoden 2025 puolella niin, että muutokset tulisivat voimaan vuoden 2026 alusta.

Suomen turvallisuus- ja tiedustelupalveluiden institutionaalinen asema on ollut 2020-luvulta lähtien jatkuvan poliittisen keskustelun kohteena, kun kansainvälisen toimintaympäristön muutos, hybridivaikuttaminen ja Nato-jäsenyys ovat haastaneet perinteiset hallintorakenteet.

Supon institutionaalinen asema on noussut viime vuosina yhdeksi suomalaisen turvallisuuspolitiikan keskeisimmistä jännitteistä. Pääministerin oma ehdotus siirtää supo sisäministeriön alaisuudesta Valtioneuvoston kansliaan (VNK) edustaa yhtä merkittävimmistä suomalaisen turvallisuusarkkitehtuurin uudistuksista sitten tiedustelulakien säätämisen.

Pintatasolla pääministerin ja sisäministerin välinen kiista näyttäytyy hallinnollisena kysymyksenä siitä, mihin kohtaan valtion organisaatiota siviilitiedustelu tulisi sijoittaa.

Taustalla vaikuttavat kuitenkin laajemmat valtapoliittiset kysymykset siitä, kuka kontrolloi kansallisen turvallisuustiedon tuottamista ja miten tieto välittyy poliittiselle johdolle.

Poliittisen vallan, hallinnollisten rakenteiden ja tiedustelun ohjauksen välinen jännite on tyypillinen ilmiö demokratioissa, joissa tiedustelupalvelut ovat yhtä aikaa sekä poliittisen päätöksenteon välineitä että siitä riippumattomia asiantuntijaorganisaatioita.

Kiista kuvastaa suomalaisen turvallisuusjärjestelmän murrosvaihetta, jossa tiedon tuotannon hallinta määrittää valtion strategisen suuntautumisen 2020-luvulla.

Supon organisointia koskeva kiista institutionaalisena valtakysymyksenä
Supon organisointia ja hallinnollista sijoittumista koskeva keskustelu näyttäytyy institutionaalisesta näkökulmasta merkittävänä valtion sisäisen vallankäytön kysymyksenä. Kyse ei ole yksinomaan hallinnollisesta uudelleenjärjestelystä, vaan laajemmasta kamppailusta tiedon ohjauksesta, turvallisuuspolitiikan päätöksentekorakenteista ja siitä, miten valtio määrittelee tiedustelun aseman osana kansallista hallintojärjestelmää.

Kiista heijastaa jännitteitä valtion turvallisuusarkkitehtuurissa sekä erilaisia käsityksiä tiedustelutiedon roolista poliittisessa päätöksenteossa. Erityisesti kysymys supon asemasta suhteessa sisäministeriöön, valtioneuvoston kansliaan ja pääministerin ohjaukseen kytkeytyy siihen, miten Suomi asemoituu osaksi läntistä tiedusteluyhteistyötä ja millä tavoin strateginen tieto kanavoituu valtion ylimmälle johdolle.

Pääministeri Petteri Orpon esillä pitämä ajatus supon mahdollisesta siirtämisestä valtioneuvoston kansliaan on ajoitettu realistisesti seuraavan hallitusohjelmaneuvottelun yhteyteen vuosille 2027–2029. Tällainen institutionaalinen muutos edellyttäisi laajaa parlamentaarista konsensusta, vahvistettuja valvontamekanismeja sekä selkeästi määriteltyä ohjaus- ja vastuujärjestelmää. Ilman näitä edellytyksiä uudistus olisi altis politisoitumiselle ja institutionaaliselle vastarinnalle, mikä todennäköisesti hidastaisi tai estäisi sen toteutumisen.

Nykyisen kiistan keskeinen taustatekijä liittyy kansallisen turvallisuuden yksikön lakkauttamiseen sisäministeriössä ja supon ohjauksen uudelleenjärjestämiseen. Supo on viime vuosina kehittynyt merkittäväksi siviilitiedustelua harjoittavaksi viranomaiseksi, jonka toiminta edellyttää sekä operatiivista johtamista että strategista ohjausta. Tästä näkökulmasta on esitetty, että supo kytkeytyy luontevammin sisäministeriön poliisiosaston rakenteisiin kuin laajapohjaiseen hallinnolliseen turvallisuusyksikköön, jonka tehtäväkenttä ulottuu useille eri politiikkasektoreille.

Tiedustelupalvelujen institutionaalinen sijoittaminen on keskeinen vallankäytön mekanismi, koska tiedustelu tuottaa tietoa, jonka varaan poliittinen johto rakentaa ulko-, sisä- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevia linjauksia. Organisatorinen asema määrittää, kenelle tieto ensisijaisesti raportoidaan, missä sitä analysoidaan ja millaisessa institutionaalisessa kehyksessä sen merkitys tulkitaan. Tästä syystä keskustelu supon ohjauksesta on Suomessa kytkeytynyt erityisesti kysymykseen siitä, tulisiko palvelun raportoida ensisijaisesti sisäministerille vai pääministerille.

Institutionaalisen politiikan teorian mukaan organisaatioiden väliset siirrot ja uudelleenjärjestelyt ovat harvoin neutraaleja tai teknisiä. Niitä ohjaavat toimijoiden intressit, resurssiriippuvuudet sekä historiallisesti muotoutuneet hallintorakenteet. Supon tapauksessa tämä tarkoittaa, että poliisiorganisaatio, sisäministeriö ja valtioneuvoston keskeiset instituutiot pyrkivät kukin säilyttämään tai vahvistamaan asemaansa tiedustelun ohjauksessa. Näin ollen kiista ei ole poikkeuksellinen, vaan vastaa yleisiä havaintoja tiedustelupalvelujen asemasta demokraattisissa valtioissa.

Kokonaisuutena supon organisointia koskeva keskustelu ilmentää institutionaalista jännitettä turvallisuusviranomaisena toimivan tiedustelun ja strategisena, koko valtion johtoa palvelevan tiedonvälitysjärjestelmän välillä. Ratkaisuilla, joita tässä yhteydessä tehdään, on pitkäkestoisia vaikutuksia siihen, millaisena tiedustelu ymmärretään osana suomalaista valtiollista vallankäyttöä ja päätöksentekoa.

Supo on kehittynyt viime vuosina poliisivetoisesta turvallisuusviranomaisesta kohti siviilitiedustelua harjoittavaa organisaatiota. Samalla sen tuottaman tiedon strateginen merkitys on kasvanut erityisesti hybridivaikuttamisen, kyberuhkien ja Nato-jäsenyyden myötä. Tässä kontekstissa Supon organisatorinen sijoittuminen määrittää sen institutionaalisen roolin osana valtion turvallisuusarkkitehtuuria.

Keskeiset kysymykset

Tulosohjauksen paikka
Keskeinen kysymys on, mikä taho antaa supolle poliittisen ja hallinnollisen ohjauksen. Vaihtoehtoina ovat sisäministeriön poliisiosasto, sisäministeriön kansliapäällikkö tai valtioneuvoston kanslia (VNK). Kansainvälisessä vertailussa siviilitiedustelun sijoittaminen pääministerin alaisuuteen on yleinen ratkaisu, koska se tukee strategista koordinaatiota ja vahvistaa päätöksenteon tilannetietoisuutta.

Palomuuri poliisin ja tiedustelun välillä
Tiedustelun analyysitehtävän ja poliisin operatiivisen toiminnan erottaminen on institutionaalisen riippumattomuuden edellytys. Rakenteellinen palomuuri vähentää politisoitumisen riskiä ja tukee tiedustelun autonomista analyysikykyä.

Tiedustelutiedon virta valtion johtoon
Tiedon kulkureitit määrittävät, kenellä on tosiasiallinen valta asettaa turvallisuuspoliittinen agenda. VNK-malli mahdollistaisi suoremman yhteyden tiedustelun ja valtion ylimmän johdon välillä, kun taas ministeriöpohjainen malli suodattaa tiedon hallinnollisten rakenteiden kautta.

Toimijat ja intressit

Sisäministeriö ja poliisiorganisaatio pyrkivät säilyttämään ohjausvallan sisäisen turvallisuuden sektorilla.
Pääministeri ja VNK korostavat strategista koordinaatiota, kansainvälistä yhteensopivuutta ja kansallisen tilannekuvan keskittämistä.
Supo tavoittelee institutionaalista autonomiaa ja asemaa tiedustelupalveluna poliisiorganisaation sijaan.
Tasavallan presidentti painottaa jatkuvuutta, luotettavaa tilannekuvaa ja selkeää eroa operatiiviseen poliisitoimintaan.

Supo siirtyy vuoden 2026 alusta kansliapäällikön alaisuuteen
Päätöksellä lakkautetaan supoa sisäministeriössä ohjannut kansallisen turvallisuuden yksikkö ja supon ohjaus siirretään suoraan kansliapäällikön alaisuuteen vuoden 2026 alusta alkaen. Kyseessä on merkittävä linjaus, joka vaikuttaa supon institutionaaliseen identiteettiin ja toiminnan painotuksiin.

Supon pitäminen sisäministeriön alaisena virastona ja ohjauksen keskittäminen ministeriön sisälle on klassinen ratkaisu sisäisen turvallisuuden viranomaiselle. Tämä hallinnollinen malli korostaa ennen kaikkea kotimaan uhkien torjuntaa, kuten terrorismia, ekstremismiä ja vastavakoilua.

Supon uusi hallinnollinen asema painottaa poliisi- ja viranomaisyhteistyötä sekä operatiivista turvallisuustoimintaa, jossa supo toimii osana kansallista sisäisen turvallisuuden järjestelmää.
Jos supoa painotettaisiin ensisijaisesti kansallisena tiedustelupalveluna, sen luontevampi hallinnollinen sijoituspaikka olisi valtioneuvoston kanslia tai erillinen, koko hallinnonalaa palveleva tiedusteluohjaus.

Tällainen malli korostaisi tiedustelun strategista merkitystä valtion ylimmälle johdolle ja mahdollistaisi poikkihallinnollisen tilannekuvan tuottamisen ilman yhden ministeriön rakenteellisia rajoitteita.
Kansallisen turvallisuuden yksikön lakkauttaminen vahvistaa tätä tulkintaa supon turvallisuuspoliisiluonteesta. Lakkautettava yksikkö on käsitellyt strategista varautumista, kyberturvallisuutta, riskienhallintaa, valmiutta sekä siviilitiedustelun kokonaisuutta.

Nämä tehtävät ovat tiedustelutoiminnan strategisia ydinelementtejä, eivät perinteisen poliisitoiminnan keskiössä olevia vastuita. Kun nämä tehtävät hajautetaan muille osastoille sisäministeriössä, supon ohjaus kytkeytyy aiempaa vahvemmin hallinnolliseen ja operatiiviseen sisäisen turvallisuuden johtamiseen.

Myös kansliapäällikkömalli itsessään tukee tätä kehitystä. Kansliapäällikön alaisuus vahvistaa virkamiesjohtoista hallintaa ja organisatorista selkeyttä, mutta se ei luo erillistä tiedustelun strategista ohjauskykyä.

Kansallisille tiedustelupalveluille on tyypillistä suora yhteys valtion ylimpään poliittiseen ja strategiseen päätöksentekoon sekä keskitetty analyysi ja tilannekuva koko valtion käyttöön. Tässä mallissa supo pysyy selvästi yhden ministeriön virastona, ei koko valtion strategisena tiedusteluresurssina.

Supon sijoittumiseen vaikuttaa ratkaisevasti se, nähdäänkö se ensisijaisesti turvallisuus- vai tiedustelupalveluna. Nyt tehty päätös vastaa tähän kysymykseen käytännössä. Se valitsee turvallisuusviranomaisen näkökulman ja määrittää supon roolin ennen kaikkea sisäisen turvallisuuden kentällä toimivaksi virastoksi.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että päätös vahvistaa supon identiteettiä turvallisuuspoliisina, mutta samalla heikentää sen asemaa kansallisena, poikkihallinnollisena tiedustelupalveluna. Kyse ei ole vain organisaatiokaaviosta, vaan siitä, miten valtio ymmärtää tiedustelun roolin osana strategista päätöksentekoa.

Tässä ratkaisussa tiedustelu jää alisteiseksi sisäiselle turvallisuudelle sen sijaan, että se toimisi erillisenä, koko valtion johtoa palvelevana strategisena välineenä.

Uusi ehdotus ja mahdollisesti uusi nimi
Ulkoministeriön väistyvä valtiosihteeri Jukka Salovaara ehdotti, että supo siirtyisi ulkoministeriön ohjaukseen. Salovaara nosti asian esiin puhuessaan ulkoministeriön suurlähettiläspäivillä elokuussa 2026.

Salovaaran mukaan ulkoministeriö olisi luonteva paikka siviilitiedustelupalvelulle, kuten Ruotsissa. Salovaara painotti puheessaan, että ulkoministeriö ja supo ovat läheisiä kumppaneita. Hänen mukaansa ulkoministeriö on supon kanssa samojen ilmiöiden äärellä, yhteistyö on hyvää ja analyysit ovat usein yhteisiä.

Ulkoministeri Elina Valtonen (kok.) totesi tukevansa Salovaaran ehdotusta. Valtonen kertoi pitävänsä tärkeänä, ettei Supo joudu kilpailemaan poliisin kanssa samoista määrärahoista. Nykyisin supo toimii suoraan sisäministeriön kansliapäällikön alaisuudessa.

Sisäministeriön virkamiesjohto vastustaa siirtoa ja pitää sitä laatikkoleikkinä. Sisäministeriön mukaan nykyinen supo toimii hyvin. Supon muuttaminen siviilitoimijaksi johtaisi niin tehtävien kuin rahan jakamisen uudelleenarviointiin.

Supon nimi aiotaan muuttaa Suomen tiedustelupalveluksi. Nimenvaihdoksesta on tarkoitus päättää seuraavan hallituksen aloitettua työnsä. Suojelupoliisi-nimi on koettu supossa vanhentuneeksi ja ongelmalliseksi. Nimi aiheuttaa toistuvia sekaannuksia kansainvälisessä yhteistyössä. Supon yhteistyökumppanit sekoittavat nimen ulkomailla poliisiin, mikä on ongelmallista. Lähteet: (yle.fi 24.8.2026, mtvuutiset.fi 24.8.2026, kaleva.fi 14.8.2026, iltalehti.fi 24.8.2026)

Supon asemasta syntyi poliittinen kiista
Supon hallinnollisesta asemasta kehittyi lopulta poikkeuksellisen näkyvä poliittinen kiista. Kiista sai voimakkaan poliittisen ulottuvuuden, kun sisäministeri Mari Rantanen arvosteli pääministeri Petteri Orpon johtaman valtioneuvoston kanslian menettelyä.

Rantasen mukaan supon ohjausta ja mahdollista hallinnollista siirtoa koskeva selvitys oli käynnistetty jo kesäkuussa ilman, että asiasta oli kerrottu hänelle vastuuministerinä. Hän piti menettelyä erittäin asiattomana ja katsoi, että näin merkittävästä asiasta olisi pitänyt keskustella hallituksen kesken.

Orpon näkemys oli toinen. Hänen mukaansa pääministerillä on oikeus selvittää valtioneuvoston työnjakoon liittyviä kysymyksiä. Orpo on korostanut, ettei nykyinen hallitus ole tekemässä asiassa päätöstä, vaan selvityksen tarkoituksena on tuottaa vaihtoehtoja tulevia hallitusneuvotteluja varten. Hänen mukaansa olennaista on tarkastella kokonaisuutta ja arvioida, missä supo voisi parhaiten palvella valtiojohtoa ja Suomen etua.

Kysymys on paljon suuremmasta asiasta kuin viraston paikasta organisaatiokaaviossa.
Hallinnollisen sijoituspaikan arvioimisessa on kuitenkin syytä erottaa toisistaan ainakin kolme kysymystä: kuka käyttää strategista ohjausta, kuinka riippumattomasti tiedusteluviranomainen kykenee toimimaan ja miten tehokkaasti sen tuottama turvallisuustieto välittyy valtiojohdolle. Erityisesti riippumattomuus muodosti yhden keskustelun vaikeimmista kysymyksistä.

Europarlamentaarikko Mika Aaltola suhtautui varauksellisesti sekä valtioneuvoston kansliaan että ulkoministeriöön. Hänen mukaansa olennaista ei edes ole se, minkä ministeriön alaisuudessa supo toimii, vaan se, että tiedustelupalvelu kykenee työskentelemään mahdollisimman itsenäisesti poliittisesta päätöksenteosta.

Aaltolan mukaan pääministerin kansliaan sijoittamiseen liittyisi riski liian läheisestä poliittisesta ohjauksesta, kun taas ulkoministeriössä ulkopoliittisen linjan vaikutus voisi muodostua ongelmalliseksi. Tämä huomio osuu keskustelun ytimeen.

Tiedusteluorganisaation tehtävänä ei ole tuottaa poliittisesti miellyttäviä arvioita vaan mahdollisimman luotettavaa tietoa valtioon kohdistuvista turvallisuusuhkista. Siksi sen hallinnollisen aseman pitäisi samanaikaisesti mahdollistaa tehokas yhteys poliittiseen johtoon ja suojata tiedustelutoimintaa liian suoralta poliittiselta vaikutukselta.

Pelkkä organisaatiomuutos ei kuitenkaan ratkaise tiedustelutoiminnan tulevaisuutta.
Aaltola nostaa sijoituspaikkaa merkittävämmäksi kysymykseksi supon toimivaltuudet, resurssit ja tiedustelulainsäädännön. Hänen mukaansa nykyinen vakoilua koskeva lainsäädäntö ei riittävästi vastaa esimerkiksi kybertoiminnan ja ulkomaisen vaikuttamisen muuttuneisiin muotoihin. Hän onkin vaatinut tiedustelulainsäädännön uudistamista ja nykyistä vahvempaa sekä itsenäisempää suojelupoliisia.

Tästä näkökulmasta ministeriökeskusteluun liittyy vaara, että hallinnollinen kysymys alkaa hallita keskustelua varsinaisen turvallisuusongelman kustannuksella.

Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut nopeasti. Valtiollinen vaikuttaminen, kyberoperaatiot, tiedustelu, hybridivaikuttaminen ja informaatiovaikuttaminen eivät noudata perinteisiä hallinnollisia rajoja. Tiedusteluviranomaisen suorituskykyä ei siksi voida arvioida pelkästään sen perusteella, minkä ministeriön organisaatiokaavioon virasto sijoitetaan.

Myös selvitystyön toteuttamistavalla on merkitystä.
Valtioneuvoston selvitysryhmään oli nimetty Petri Knape ja Jyri Rantala, joilla molemmilla on taustaa suojelupoliisissa. Työtä ohjasi ministeriöiden kansliapäälliköistä koostuva ohjausryhmä. Selvityksen tehtävänä on tarkastella supon ohjausta ja asemaa muuttuneessa toimintaympäristössä.

Rakenteellinen tarkastelu voi olla perusteltu, mutta uskottavan selvityksen pitäisi ulottua organisaatiokaaviota syvemmälle. Arvioitaviksi kuuluvat ainakin supon riippumattomuus, tiedonkulku valtiojohdolle, viranomaisten välinen yhteistyö, demokraattinen valvonta, toimivaltuudet, resurssit sekä kyky vastata uudenlaisiin turvallisuusuhkiin.

Kiista osoittaa hallinnollisen valmistelun merkityksen. Kansallisen turvallisuuden kannalta keskeistä viranomaista koskevat muutokset edellyttävät erityisen selkeitä menettelytapoja.

Jos vastuuministeri kokee saaneensa tiedon oman hallinnonalansa virastoa koskevasta merkittävästä selvityksestä vasta jälkikäteen, huomio siirtyy väistämättä itse asiakysymyksestä hallituksen sisäiseen luottamukseen ja tiedonkulkuun. Rantasen mukaan hän kuuli selvityksestä omilta virkamiehiltään eikä pääministeriltä. Tästä syystä supo-keskustelussa on lopulta kaksi toisistaan erotettavaa kysymystä.

Ensimmäinen koskee sitä, toimittiinko selvityksen käynnistämisessä hallituksen sisällä tarkoituksenmukaisella tavalla?
Toinen ja kansallisen turvallisuuden näkökulmasta tärkeämpi kysymys kuului, millainen suojelupoliisi Suomi tarvitsee tulevina vuosina?

Jos keskustelu jää siihen, sijaitseeko supo sisäministeriössä, ulkoministeriössä vai valtioneuvoston kansliassa, ratkaistaan vain osa ongelmasta. Hallinnollinen asema on tärkeä, mutta tiedusteluviranomaisen todellinen suorituskyky muodostuu sen toimivaltuuksista, osaamisesta, resursseista, riippumattomuudesta, valvonnasta sekä kyvystä välittää oikea-aikaista tietoa päätöksenteon tueksi.

Supon paikkaa voidaan siis perustellusti arvioida uudelleen. Mutta ennen kuin organisaatiolaatikoita ryhdytään siirtämään, pitäisi pystyä määrittelemään, mitä ongelmaa muutoksella tosiasiassa ratkaistaan.

Muuten vaarana on juuri se, mistä Aaltolan kommentti osuvasti muistuttaa, organisaation kyltti vaihtuu, mutta varsinainen turvallisuusongelma jää ennalleen.

Supon ohjauksesta syntynyt hallitusriita paljasti Suomen valtionjohdon tiedonkulun vakavan haavoittuvuuden
Supon tulevaa asemaa koskevasta selvityksestä syntynyt poliittinen kiista sai yllättävän selityksen. Valtioneuvoston kanslian mukaan sisäministeriö ei saanut kesäkuussa tehtyä päätöstä ajoissa tietoonsa, koska päätöksen jakelu jäi tekemättä asianhallintajärjestelmässä. Kyse ei siis ainakaan virallisen selityksen mukaan ollut poliittisesta taktikoinnista, vaan inhimillisestä ja teknisestä virheestä.

Tapaus on poikkeuksellinen, koska kyse on yhdestä Suomen keskeisimmistä turvallisuusviranomaisista ja sen hallinnollista asemaa koskevasta selvityksestä. Tästä huolimatta tieto päätöksestä ei tavoittanut kaikkia siihen nimettyjä henkilöitä.

Päätös jäi asianhallintajärjestelmään
Tilanteen tekee erityisen hämmentäväksi se, että sisäministeriön kansliapäällikkö Matti Sarasmaa oli nimetty selvitystyön tukiryhmään, mutta hänen mukaansa tieto koko selvityksestä tuli hänelle vasta elokuussa, noin kaksi kuukautta päätöksen tekemisen jälkeen. Myös sisäministeri Mari Rantanen sai tiedon asiasta vasta tässä vaiheessa.

Valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteeri Timo Lankinen on ottanut tapahtuneesta henkilökohtaisen vastuun. Hänen mukaansa kesäkuussa allekirjoitettu päätös ei lähtenyt asianhallintajärjestelmästä kaikille asianosaisille, koska jakelutoimintoa ei ollut aktivoitu.

Lankinen kuvasi tapahtunutta omaksi virheekseen ja kiisti, että tiedon viivästymiseen olisi liittynyt poliittista taktikointia. Selitys on yksinkertainen, mutta samalla hallinnollisesti huomionarvoinen: korkean turvallisuustason päätös oli tehty ja allekirjoitettu, mutta sen toimeenpanon kannalta keskeinen jakeluvaihe jäi toteutumatta.

Sisäministeriössä yllätyttiin

Sarasmaan mukaan hän välitti saamansa tiedon välittömästi sisäministeri Rantaselle. Ministerin kerrotaan olleen tilanteesta ymmärrettävästi yllättynyt.

Epäselvyyttä lisää se, että kesäkuun päätöksessä todetaan valtioneuvoston kanslian neuvotelleen asiasta sisäministeriön kanssa ennen selvitysryhmän asettamista.

Sisäministeriössä ei kuitenkaan ole ainakaan julkisuuteen kerrottujen tietojen perusteella kyetty yksilöimään henkilöä, joka olisi osallistunut tällaiseen valmisteluun.

Myös selvitysryhmään nimetyt sisäministeriön virkamiehet näyttävät saaneen tiedon tehtävästään vasta elokuussa.

Tämä tekee tapauksesta muutakin kuin yksittäisen sähköisen järjestelmän käyttövirheen. Samalla herää kysymys siitä, miksi näin merkittävän asian etenemistä ei havaittu kahden kuukauden aikana muilla hallinnon valvonta-, seuranta- tai yhteydenpitomenettelyillä.

Valtioneuvoston tiedonkulussa on paljon kehitettävää
Valtioneuvoston tiedonvälitystä on erittäin helppo yksittäisen henkilön sabotoida. Tapaus osoittaa tämän konkreettisesti. Hallinnollisilla prosesseilla on kansalliseen turvallisuuteen liittyvässä päätöksenteossa.

Tekninen järjestelmä voi tukea päätöksentekoa, mutta järjestelmä ei itsessään takaa sitä, että tieto saavuttaa oikeat henkilöt. Jos merkittävän päätöksen jakelu perustuu yksittäiseen manuaaliseen toimintoon ilman erillistä varmistusta, järjestelmään muodostuu yhden virheen varassa oleva kohta.

Turvallisuuskriittisessä toimintaympäristössä tällaisia riippuvuuksia pitäisi lähtökohtaisesti välttää, mutta näin ei ole ymmärretty tehdä.

Keskeisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi se, vahvistaako vastaanottaja tiedon saapumisen, seurataanko päätöksen jakelua, muodostuuko lähettämättä jääneestä asiakirjasta automaattinen hälytys ja onko päätöksen toimeenpanolle nimetty henkilö, joka varmistaa käytännön etenemisen.

Tapaus paljastaa, ettei Suomen korkeimmassa poliittisessa päätöksentekojärjestelmässä ole toteutettu mitään näistä kontrollipisteistä, vaan yksittäinen inhimillinen virhe muuttuu kansallista turvallisuutta vaarantavaksi tiedonkulkuhäiriöksi. Tämä fataali puute koskee kaikkia Suomen turvallisuusorganisaatioita.

Kyse ei ole vain siitä, kuka teki virheen
Lankisen vastuunotto selkeyttää tapahtumien henkilökohtaista vastuuta, mutta hallinnon kehittämisen kannalta olennaisempi kysymys on, miksi yhden henkilön tekemä virhe pystyi aiheuttamaan näin pitkän tietokatkoksen. Hyvin suunnitellussa prosessissa yksittäisen työntekijän erehdys ei saisi jäädä huomaamatta kuukausiksi.

Tätä voidaan tarkastella niin sanottuna yksittäisen vikaantumispisteen ongelmana. Jos prosessin onnistuminen riippuu yhdestä napista, yhdestä käyttäjästä tai yhdestä tarkistamattomasta työvaiheesta, toiminnan jatkuvuus ei ole riittävän vahvasti varmistettu.

Kansallisen turvallisuuden hallinnossa vaatimustason pitäisi olla tässä erityisen korkea.
Tapaus tarjoaa konkreettisen esimerkin siitä, miksi tietoturvallisuus, asianhallinta, johtaminen ja sisäinen valvonta eivät ole toisistaan erillisiä toimintoja. Luottamuksellisen asiakirjan suojaaminen on tärkeää, mutta aivan yhtä tärkeää on varmistaa, että tieto päätyy oikea-aikaisesti niille henkilöille, joiden täytyy sen perusteella toimia.

Yksi unohdettu toiminto voi käynnistää poliittisen kriisin
Supo-tapauksen ehkä kiinnostavin opetus liittyy lopulta hallinnon toimintavarmuuteen. Julkisuudessa syntyi vaikutelma vakavasta poliittisesta ristiriidasta pääministerin ja sisäministerin välillä. Taustalla saattoi kuitenkin olla paljon arkisempi tapahtumaketju: päätös allekirjoitettiin, mutta se jäi sähköisesti jakelematta.Juuri tämä tekee tapauksesta merkittävän.

Tietojärjestelmissä pieniltä vaikuttavat käyttövirheet voivat turvallisuuskriittisessä ympäristössä johtaa suuriin organisatorisiin ja poliittisiin seurauksiin. Mitä tärkeämmästä päätöksestä on kyse, sitä vähemmän sen eteneminen saisi olla yhden manuaalisen työvaiheen varassa. Siksi tapahtunutta ei kannata tarkastella vain kysymyksenä siitä, kuka unohti painaa oikeaa painiketta.

Paljon tärkeämpi kysymys on, miksi järjestelmä ja prosessi sallivat sen, ettei kukaan kahteen kuukauteen huomannut painikkeen jääneen painamatta. Perimmäinen kysymys kuuluu, onko Suomen valtionjohdon ja virkamieskunnan kriisinkestävyys ja prosessien hallinta riittävällä tasolla kansallisen turvallisuuden takaamiseksi.