Poliittinen vakoilu

Yritysturvallisuus > Vakoilu > Poliittinen vakoilu

Poliitinen vakoilu

Vallan pysyvyys on ollut läpi historian yksi valtapolitiikan keskeisimmistä huolenaiheista. Valta-asemassa olevat ovat pyrkineet turvaamaan asemansa paitsi hallinnollisin ja taloudellisin keinoin, myös tiedustelun ja valvonnan keinovalikoimalla. Yksi tärkeimmistä keinoista on ollut poliittinen vakoilu, jonka tarkoituksena on ollut tunnistaa ja eliminoida valtarakenteita uhkaavat voimat ajoissa. Tämänkaltaisen kontrollin tarve kumpuaa vallanluonteesta itsestään. Valta on harvoin pysyvää ilman sen jatkuvaa vahvistamista ja puolustamista.

Poliittisen vakoilun juuret ulottuvat syvälle ihmiskunnan historiaan. Varhaisissa kulttuureissa vakoojien tehtävänä oli kerätä tietoa paitsi vihollisista myös sisäisistä toisinajattelijoista. Satamat, torit, kapakat ja kokoukset ovat aina tarjonneet otollisen ympäristön epävirallisen tiedon keruulle. Hallitsijat, olkoot sitten faaraoita, keisareita tai kuninkaita, hyödynsivät tätä tietoa valtarakenteidensa suojaamiseen ja poliittisten uhkien ennakoimiseen.

Myös Suomessa poliittinen vakoilu on ollut osa yhteiskunnan historiaa, erityisesti 1900-luvun myrskyisinä vuosikymmeninä. Neuvostoliiton vaikutusvallan aikana poliittinen vakoilu oli järjestelmällistä, ja sen tavoitteena oli seurata suomalaisia poliittisia liikkeitä ja yhteiskunnallista kehitystä. Neuvostoliiton romahdettua uskottiin laajalti, että poliittisen vakoilun aika oli ohi. Tämä käsitys osoittautui kuitenkin pian virheelliseksi.

2000-luvulla Suomi on joutunut tunnustamaan, että poliittinen vakoilu ei kadonnut, vaan muuttui hienovaraisemmaksi ja moniulotteisemmaksi. Vakoilun painopiste on siirtynyt uusiin, teknologisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Kohteina ovat nyt poliittisten päättäjien lisäksi muun muassa tiedeyhteisöt, kriittinen media, kansalaisjärjestöt sekä puolustuksen ja infrastruktuurin kannalta tärkeät rakenteet. Vakoilu ei enää vaadi fyysistä läsnäoloa toreilla tai kokouksissa, digitaalinen maailma on avannut uusia väyliä tiedonhankintaan.

Poliittinen vakoilu on yhä tänäkin päivänä olennainen osa valtapolitiikkaa. Sen jatkuva läsnäolo osoittaa, että vallan pysyvyys ei ole itsestäänselvyys, vaan jatkuvan pelin, tarkkailun ja ennaltaehkäisyn tulosta. Suomen on oltava tietoinen siitä, että vaikka sodan muodot ovat muuttuneet, vanhat vallankäytön mekanismit elävät edelleen. Ne ovat sopeutuneet uuteen aikaan ja uuteen teknologiaan.

Poliittinen vakoilu ei ole pelkkä historian jäänne, vaan nykypäivän geopoliittinen realiteetti. Sen tunnistaminen ja siihen varautuminen ovat keskeisiä tekijöitä kansallisen turvallisuuden ja yhteiskunnallisen vakauden säilyttämisessä.

Asia Asevelijuntta Taistolaiset Kirjeoperaatio Ulkoministeriö Tapauksia

KGB Suomessa, vakoilua, tiedustelua vai vaikuttamista?
Yksikään suomalainen poliitikko ei ole koskaan tunnustanut olleensa yhteistyössä KGB:n kanssa, ei edes passiivisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu olisi vaikuttanut Suomen sisäisiin oloihin. KGB:n toiminta ulkomailla, myös Suomessa, sisälsi kolme toisiinsa kietoutuvaa osa-aluetta:

vakoilua,
tiedustelua ja
vaikuttamista.

Usein kaikkia näitä toteutti yksi ja sama henkilö, esimerkiksi neuvostodiplomaatti, joka kartoitti suomalaisia päättäjiä (tiedustelu), pyrki ohjaamaan heidän näkemyksiään (vaikuttaminen) ja saattoi kerätä salaista tietoa suoraan tai rekrytoitujen kontaktien avulla (vakoilu).

Miksi kukaan ei tunnusta?
KGB-yhteistyön tunnustaminen olisi poliittisesti kohtalokasta, erityisesti kylmän sodan jälkeisessä ilmapiirissä. Monet vaikuttajat hyötyivät suhteista Neuvostoliittoon, mutta kokivat toimintansa rauhan ja ystävyyden rakentamisena, eivät tiedusteluyhteistyönä.

Vaikka jotkut saattoivat aavistaa olevansa vaikuttamisen kohteena, harva myönsi sitä. Itsepetos, puolueuskollisuus ja henkilökohtainen hyöty kietoutuivat toisiinsa. KGB:n vaikuttaminen ei näyttänyt salaiselta agenttitoiminnalta, vaan tapahtui vierailujen, lahjojen, keskustelujen ja näkyvyyden tarjoamisen keinoin.

Monet poliitikot uskoivat hallitsevansa tilanteen, vaikka heitä saatettiin ohjata. Osa käytti suhteita Moskovaan oman asemansa vahvistamiseen.

Poikkeus Ehrnrooth
Tässä yhteydessä on syytä mainita Georg C. Ehrnrooth, joka tunnettiin poikkeuksellisen kriittisenä äänenä Neuvostoliittoa kohtaan. Hänen johdonmukainen neuvostovastaisuutensa johti erottamiseen Kokoomuksen eduskuntaryhmästä, minkä jälkeen hän perusti Liberaalisen Kansanpuolueen. Toisin kuin monet aikalaisensa, hän ei rakentanut suhteita Neuvostoliittoon, mikä teki hänestä poikkeuksen aikakautensa suomalaisessa politiikassa.

Eikö kukaan tiennyt olevansa vaikutuspiirissä?
Osa ei ymmärtänyt tilannetta, osa aavisti, mutta vaikuttamisen hienovaraisuus hämärsi rajan. KGB:n vaikuttaminen harvoin sisälsi suoraa rekrytointia, vaan se perustui luottamukseen, palveluksiin ja yhteisten intressien rakentamiseen. Näin syntyi vaikuttaja-agentteja, henkilöitä, jotka tukivat Neuvostoliiton tavoitteita ilman muodollista sitoumusta tai palkkiota. Vaikutusvallan käyttö oli usein tiedostamatonta ja naamioitui rauhanpolitiikaksi tai ystävyydeksi.

Kolmijakoinen strategia
KGB:n ulkomaanosasto (PGU) vastasi tiedustelutoiminnasta Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella. Suomessa tämä tarkoitti virkamiesten, poliitikkojen ja yritysten tarkkailua sekä sisäpiiritiedon hankintaa.

Tiedustelun rinnalla kulki vakoilu: salaisten asiakirjojen hankinta, teknologian varastaminen ja kontaktien rekrytointi. Supo oli tietoinen ilmiöstä, mutta diplomaattinen koskemattomuus suojasi useita KGB:n työntekijöitä kiinni jäämiseltä.

Vaikuttaminen, ns. aktiiviset toimet, sisälsi median ohjailua, mielipideilmaston muokkausta, poliittisten suhteiden rakentamista ja yhteiskunnallisten jakolinjojen vahvistamista.

Suomalaiset käsitteet: kotiryssä, Tehtaankadun pojat ja Kokkolan Palloseuran pelaajat
Monet KGB:n työntekijät tunnettiin Suomessa nimityksillä "kotiryssä", "Tehtaankadun pojat" tai jopa leikillisesti "Kokkolan Palloseuran pelaajat". Nämä olivat epävirallisia nimityksiä neuvostodiplomaateista, joiden epäiltiin harjoittavan tiedustelu- tai vaikuttamistoimintaa diplomaattipeitteen alla. Heidän tehtävänsä oli paitsi kerätä tietoa, myös ohjata keskustelua ja vahvistaa Neuvostoliitto-myönteisiä verkostoja Suomessa.

Poliittinen vakoilu

Poliittinen vakoilu tarkoittaa salassa tapahtuvaa tiedonkeruuta, jonka tavoitteena on saada poliittista etua keräämällä tietoa esimerkiksi:

poliittisista vastustajista,
oppositioryhmistä,
ulkomaiden hallituksista,
aktivistiliikkeistä,
yksittäisistä henkilöistä, jotka voivat vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Tätä tietoa käytetään mm. painostukseen, kompromettointiin, strategiseen päätöksentekoon tai turvallisuusuhkien arvioimiseen. Poliittista vakoilua harjoittavat yleensä valtiolliset tiedustelupalvelut, mutta myös puolueet, etujärjestöt tai yksityiset toimijat. Tyypillisiä menetelmiä ovat esimerkiksi:

salakuuntelu ja salakuvaus
tietomurrot ja sähköpostien hakkeroiminen
salakuulustelut ja agenttiverkostojen käyttö
valehenkilöllisyyksien hyödyntäminen.

Neuvostoliiton toiminta kylmän sodan aikana
Neuvostoliiton KGB:llä oli laajat vakoiluverkostot Suomessa erityisesti kylmän sodan aikana (1947–1991). Esimerkiksi poliitikkoja, virkamiehiä ja liike-elämän vaikuttajia pyrittiin värväämään tai vaikuttamaan heidän kauttaan Suomen politiikkaan. Tämä tapahtui usein ns. yya-sopimuksen (1955) varjolla "ystävällisten suhteiden" nimissä. Myöhemmin arkistojen ja tutkimusten perusteella on selvinnyt, että monet suomalaiset olivat toimineet tietoisesti tai tiedostamattaan KGB:n tietolähteinä.

Poliittinen vakoilu on kaksitahoista, sisäistä ja ulkoista. Edelleen eräät poliittiset ryhmittymät käyttävät vakoilun keinoja hankkiakseen mm. negatiivista tietoa kilpailevista poliittisista henkilöistä ja ryhmittymistä, tarkoituksenaan kilpailijoiden julkinen kompromettointi.

Toisaalta poliittista vakoilua suorittavat vieraiden valtioiden tiedustelupalvelut, tarkoituksenaan soluttautua yhteiskunnan päätöksentekojärjestelmään tai hankkiakseen hallintoviranomaisten ja poliittisten päättäjien hallussa olevia turvaluokiteltuja tietoja.

Poliittinen vakoilu kytkeytyy yhteiskunnan poliittiseen päätöksentekojärjestelmään ja on uhka demokraattiselle päätöksenteolle. Poliittisen vakoilun tavoitteena on tuottaa hyödyllistä informaatiota ja avata vaikuttamiskanavia, joita hyödyntämällä pyritään varmistamaan omat politiikan päämääräksi asetetut tavoitteet. Vaikuttaminen tapahtuu epäsuorasti etsimällä politiikan sisäpiiristä sopivia henkilöitä (mm. valmistelijoita, avustajia ja neuvonantajia), joiden äänellä odotetaan olevan merkittävää painoarvoa yhteiskunnan korkeimman tason päätöksentekijöiden toimintaan, näkemyksiin ja ratkaisuihin.

Pysyviksi poliittisen vaikuttamisen kohteiksi ovat Suomessa vakiintuneet mm. EU-asiat ja suhtautuminen Natoon. Esimerkiksi vuonna 2016 Ruotsin maaperällä toimi kymmeniä SVR:n ja GRU:n vakoilijoita, joiden tavoitteena oli manipuloida, häiritä ja vaikuttaa demokraattiseen päätöksentekoon mm. vastustamalla Ruotsin isäntämaasopimusta sotilasliitto Naton kanssa. Kymmenkunta heistä joutui poistumaan Ruotsista. Säpon vastavakoilun johtava analyytikko Wilhelm Unge totesi, että ainakin yhdessä konferenssissa oli osanottaja, joka voidaan yhdistää venäläiseen tiedustelupalveluun. Säpo ei paljastanut, millaisesta konferenssista oli kyse.

Poliittisesta vastustuksesta huolimatta Ruotsin valtiopäivät päätti isäntämaasopimuksesta 25.5.2016. Viiden tunnin kovasanaisen keskustelun jälkeen isäntämaasopimus hyväksyttiin äänin 254 puolesta ja 40 vastaan. Lähteet: (ts.fi 30.4.2016, dn.se 17.3.2016, 18.3.2016, 25.5.2016). Suomen NATO isäntämaasopimuksen solmimista vastustettiin erityisesti vasemmiston käynnistämin operaatioin. Sopimuksen vastustamisella tuettiin SVR:n ja GRU:n tavoitteita Suomessa. Puolustusvoimien komentaja allekirjoitti sopimuksen (yhteisymmärryspöytäkirja) 4.9.2014.

Tiedustelupalvelut eivät käytä vakoojanimitystä maanpetokselliseen toimintaan osallistuvista henkilöistä, koska nimitys viittaa nimenomaan selkeästi kielteiseen tai maanpetokselliseen toimintaan. Heistä käytetään yleensä nimitystä tietolähde. Supo käyttää tiedustelupalvelun vakoojasta termiä ”tiedustelumies” tai ”tiedusteluasiamies”.

KGB luokitteli "konttorissa" vakoojat tiukkojen byrokraattisten normien mukaisesti eri kategorioihin. Allekirjoituksella tarkoitettiin sitoutumista maanpetokselliseen toimintaan.

Allekirjoittamalla standardisopimuksen kyseinen henkilö suostui yhteistyöhön esimerkiksi NKVD:n ja myöhemmin KGB:n kanssa. Allekirjoituksia säilytetään KGB:n kontaktihenkilöitä koskevissa kansioissa. Allekirjoitusta käytettiin erityisesti Itävallassa, Suomessa ja Unkarissa. Allekirjoituksia voidaan käyttää yhä edelleen yhteistyön jatkuvuuden varmistamiseen.

Supo seurasi tiiviisti suomalaisten henkilöiden ja Neuvostoliiton puoluelinjan edustajien välisiä tapaamisia. Felix Karasev kuvasi supon vastavakoilun toimintaa tökeröksi. Karasev mainitsee, että ravintolassa supon etsivä istui aina naapuripöytään, tilasi oopperavoileivän ja pullon olutta.

Supon etsivä yritti kaikin keinoin kuunnella mitä pöydässä puhuttiin. Toimintatapa oli aina sama, joten oopperavoileivän ja olutpullon tilaavaa henkilöä saattoi joka kerran epäillä supon etsiväksi. Supon vuoden 2012 vuosikertomuksen mukaan poliittisen tiedustelun päähuomio oli siirtynyt 2000-luvulla sisäpolitiikasta Suomen kansainvälisiin suhteisiin. Lähde: (hs.fi 2.3.2013)

Mustat listat
Sulkulista on käsite, joka on syytä pitää erillään mustasta listasta. Sulkulistalla tarkoitetaan petosten ennaltaehkäisyyn käytettävää luvanvaraista henkilörekisteriä. Oikeuden sulkulistan ylläpitoon myöntää tietosuojalautakunta. Nykyisin sulkulistan ylläpito-oikeus on mm. rahoituslaitoksilla, vakuutusyhtiöillä ja rakennuskonevuokraamoilla.

Mustalla listalla (mielipidelista) tarkoitetaan henkilö- tai yhteisöluetteloa, josta ilmenee poliittinen mielipide, suhtautumistapa tai muu tieto, jota käytetään listatun syrjintään ja mitätöintiin. Mustia listoja on ylläpidetty ja käytetty kaikkina aikoina poliittisen valtataistelun, taloudellisen sodankäynnin ja kilpailun välineinä.

Mustia listoja käytetään tyypillisesti sisäpolitiikan ja talouselämän piirissä, erityisesti työsyrjintään. Listaamista voidaan pitää perustellusti vakavana yhteiskunnallisena ilmiönä, joka loukkaa listattujen tasavertaisuutta ja perusoikeuksia.

Vihreä kirja
Vihreää kirjaa pidetään Suomen kuuluisimpana mustana listana. Sven Laine kokosi luettelon (vihreän kirjan) Sirola-opistoin käyneistä henkilöistä. Sirola-opisto oli Yrjö Sirolan säätiön ylläpitämä vuonna 1946 perustettu yhteiskuntatieteiden kansankorkeakoulu. Koulun käyneitä olivat lähes kaikki tunnetut SKDL:n poliitikot.

Sirola-opiston käyminen ei ollut kylmän sodan aikana suositus elinkeinoelämän piirissä. Vielä 1960-luvulla kansakoulua käyneet kommunistien lapset pyrittiin ohjaamaan opettajien toimesta apukouluun, jotta he eivät olisi päässeet talouselämän johtaviin asemiin. Lähde: (kansakoulun opettaja, Meilahden koulu, Helsinki 1960)

Kansio 351
Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS) kokosi salaista kansiota vuodesta 1958 alkaen aina toimintansa päättymiseen saakka. Kansio 351 oli Suomi-Neuvostoliitto-Seuran kuusi mappia neuvostovastaista materiaalia käsittävän kokoelman nimi. SNS:n toiminnan päätyttyä aineisto on siirretty Kansallisarkistoon.

Kansio sisältää yksityisten kansalaisten ilmiantoja eri henkilöiden neuvostovastaisuudesta. Useimmat kansiot sisältävät kuitenkin neuvostovastaisuudeksi tulkittuja lehtileikkeitä. Osa asiakirjoista on merkitty salaisiksi.

Kansio 351:een kerättiin mm. kanteluita neuvostovastaisista henkilöistä ja yhteisöistä. Poliittisen tilanteen muututtua kansion aineistoa olisi voitu käyttää kyseisiä henkilöitä vastaan. Neuvostovastaisten voimien mustalle listalle pääsivät vuonna 1985 mm. seuraavat yhteisöt:

Oikeistolehdistö
Yleisradio
Ydin-lehti (julkaisija: Sadankomitean tuki ry.)
Kansan Uutiset
WSOY Alea-kirja.

Liisan lista
Maaliskuun lopulla vuonna 1998 lehdistö kiinnostui työministeriön eräällä konsulttitoimistolla teettämästä viestintätutkimuksesta. Työministeriö ei kuitenkaan antanut tutkimusta julkisuuteen. Raportti oli luokiteltu "ei julkisuuteen". Muutamaa päivää myöhemmin Iltalehti (1.4.1998) paljasti salailun syyn.

Raportti sisälsi toimittajakohtaisen mielipidelistauksen otsikolla "arvolataus toimittajittain", jossa suhtautuminen oli luokiteltu asteikolla plus neljästä miinus neljään (+4/-4). Luettelo jakaa toimittajat hyviin ja pahoihin poikiin "good guys/bad guys". Samana päivänä TV1:n uutislähetyksessä klo 21.00 työministeri Liisa Jaakonsaari (SDP) kielsi jyrkästi listan olemassaolon "mitään listaa ei ole olemassa".

Vastaava kommentti toistui MTV3:n uutislähetyksessä klo 22.00, jossa myös kerrottiin, että uutistoimituksen hallussa on 4 -sivuinen luettelo lehtimiesten suhtautumisesta työministeriön työvoimapoliittisiin ratkaisuihin. Päivää myöhemmin (2.4.1998) työministeriö päätti järjestää lehdistötilaisuuden ja jakoi viestintätutkimuksen kopion lehdistölle.

Työministeri toivoi, ettei luettelosta käytetä nimitystä "musta lista", koska se kalskahtaa pahalle. Työministeri toivoi, että listasta käytettäisiin nimitystä "Liisan lista", koska se kuulostaa paremmalta. Tapausta käsiteltiin myös eduskunnan kyselytunnilla 2.4.1998. Jälleen työministeri ilmoitti, että mitään mustia listoja ei ole olemassa, vaan kysymys on työvoimapoliittisesta uudistuksesta tehdystä analyysistä.

Anatoli Golitsyn lista
Anatoli Mihailovitš Golitsyn oli Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n majuri, joka loikkasi joulukuussa 1961 Helsingin länteen.

Anatoli Golitsyn paljasti CIA:lle tietoja KGB:n verkostoista ja toiminnasta Suomessa. CIA kertoi paljastuksista luottamuksellisesti presidentti Kekkoselle tammikuussa 1962 ja luovutti pian sen jälkeen pitkän listan vaikuttaja-agenteista ja muista Suomessa toimivista vakoojista supolle ja Puolustusvoimien johdolle.

Supo ryhtyi seuraamaan listalla mainittujen henkilöiden tapaamisia suomalaisten vaikuttajien kanssa. Supon etsiviä oli tiettävästi tuhansissa ravintolatapaamisissa, joissa tarkkailtiin suomalaisten henkilöiden mahdollisia yhteyksiä Neuvostoliiton tiedusteluun.

Vaikka listan tarkka sisältö on edelleen salainen, julkisuudessa on spekuloitu lukuisten suomalaisten vaikuttajien mahdollisista yhteyksistä Neuvostoliiton tiedusteluun.

Golitsynin nimeämiä vaikuttaja-agentteja olivat mm. presidentti Urho Kekkonen KGB:n peitenimi ”Timo”, akateemikko Kustaa Vilkuna KGB:n peitenimi ”Ville”, suurlähettiläs Eero A. Wuori KGB:n peitenimi ”Mooses”, Aarre Simonen KGB:n peitenimi ”Sika” jne.

Useat suomalaiset tutkijat suhtautuvat kuitenkin varauksella Golitsynin väitteisiin. Eräillä tutkijoilla oli poliittinen motiivi kyseenalaista listalla olevat nimet.

Vasili Mitrohinin lista
Vasili Mitrohinin arkisto oli merkittävä kokonaisuus, joka sisältää mm. tietoja noin 38 suomalaisesta KGB:n kontaktista vuosilta 1972–1984. Mitrohinin arkisto on edelleen osittain salainen, ja sen täydellinen sisältö on tutkijoiden ja viranomaisten käytettävissä rajoitetusti. Suomessa keskustelu listan julkistamisesta jatkuu, mutta toistaiseksi koko lista ei ole julkisesti saatavilla.

Mitrohinin arkisto on eräs merkittävimmistä lähteistä Neuvostoliiton tiedustelutoiminnasta. Lista perustuu Mitrohinin salaa kopioimiin KGB:n asiakirjoihin, jotka hän toi mukanaan loikatessaan länteen vuonna 1992.