Venäjän kirkko - SecMeter

Venäjän ortodoksisen kirkon vuoden 1994 linjaus geopoliittisena asiakirjana

Vuonna 1994 Venäjän ortodoksisen kirkon piispainkokous hyväksyi asiakirjan nimeltä “Kirkon suhteista valtioon ja maalliseen yhteiskuntaan Moskovan patriarkaatin kanonisella alueella nykyhetkellä”.

Ensisilmäyksellä kyse vaikuttaa olevan tavallisesta kirkollisesta kannanotosta, jossa määritellään kirkon suhdetta politiikkaan, yhteiskuntaan ja valtioon Neuvostoliiton romahduksen jälkeisessä tilanteessa.

Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että dokumentti sisältää paljon enemmän kuin hengellisiä linjauksia. Se hahmottelee mallin, jossa kirkosta tulee osa Venäjän valtiollista ja kulttuurista vaikutusjärjestelmää. Jälkikäteen luettuna asiakirja näyttää jopa ennakoivan monia myöhemmän Venäjän ulkopoliittisia ja ideologisia toimintatapoja.

Asiakirjan keskeinen ajatus on, ettei kirkko asetu avoimesti minkään yksittäisen poliittisen puolueen tai valtiollisen järjestelmän puolelle. Samalla se kuitenkin korostaa laajaa yhteistyötä valtion kanssa esimerkiksi koulutuksen, kulttuurin, median, historian, yhteiskunnallisen moraalin ja rauhantyön alueilla.

Tämä on tärkeä ja ongelmallinen kohta. Länsimaisessa ajattelussa kirkko ja valtio nähdään yleensä erillisinä instituutioina, mutta tässä asiakirjassa ne näyttäytyvät kumppaneina, jotka yhdessä rakentavat yhteiskunnan moraalista ja kulttuurista perustaa. Käytännössä tämä mahdollistaa tilanteen, jossa uskonnollinen instituutio toimii myös valtiollisen vaikutusvallan välineenä.

Erityisen merkittävä on asiakirjassa jatkuvasti toistuva käsite “Moskovan patriarkaatin kanoninen alue”. Ortodoksisessa kirkollisessa perinteessä käsite tarkoittaa kirkollista toimivalta-aluetta, mutta Venäjän tapauksessa sillä on myös geopoliittinen ulottuvuus.

Myöhemmin juuri tästä ajattelusta kehittyi niin sanottu Russki Mir eli “Venäläinen maailma” -ideologia, jossa venäjänkieliset yhteisöt, ortodoksinen kulttuuri ja historiallinen Venäjä muodostavat yhteisen sivilisaatiollisen tilan valtioiden rajojen yli. Tällöin uskonnollinen vaikutusalue muuttuu samalla poliittiseksi ja kulttuuriseksi vaikutusalueeksi.

Tämä näkyy erityisen selvästi kohdissa, joissa asiakirja puhuu venäjänkielisten väestöjen asemasta Baltian maissa ja IVY-alueella. Tekstissä korostetaan tarvetta puolustaa heidän oikeuksiaan ja asemaansa. Sinänsä vähemmistöjen oikeuksien puolustaminen ei ole ongelmallista, mutta myöhempi kehitys antaa näille kohdille uuden merkityksen.

Sama retoriikka venäjänkielisten suojelusta esiintyi myöhemmin Krimin valtauksen, Itä-Ukrainan sodan ja Baltiaan kohdistuneen painostuksen yhteydessä. Kun kirkollinen asiakirja alkaa käsitellä ulkomailla asuvien venäjänkielisten asemaa, se siirtyy samalla osaksi geopoliittista keskustelua.

Myös median roolia koskevat kohdat ovat huomionarvoisia. Asiakirjassa kehotetaan kirkkoa kehittämään omia tiedotusvälineitään ja tekemään aktiivista yhteistyötä television, radion ja lehdistön kanssa. Tarkoituksena on varmistaa, että ortodoksista opetusta ja kirkon historiallista roolia käsitellään objektiivisesti.

Samalla asiakirja varoittaa moraalittomuudesta, väkivallan kultista ja länsimaisesta populaarikulttuurista. Tämä muistuttaa myöhempää venäläistä informaatiovaikuttamista, jossa “perinteiset arvot” asetetaan vastakkain lännen oletetun moraalisen rappion kanssa. Kirkko ei tällöin toimi vain uskonnollisena yhteisönä, vaan myös ideologisena viestinviejänä.

Yksi kaikkein merkittävimmistä kohdista liittyy kirkon ja asevoimien yhteistyöhön. Asiakirjassa puhutaan sotilaiden hengellisestä kasvatuksesta, isänmaallisuuden vahvistamisesta ja yhteisestä koordinaatiokomiteasta kirkon ja armeijan välillä.

Tässä näkyy selvästi myöhempi kehitys, jossa Venäjän ortodoksinen kirkko on alkanut yhä avoimemmin tukea valtion turvallisuus- ja sotapolitiikkaa. Nykyisin Moskovan patriarkaatti on monissa yhteyksissä oikeuttanut Venäjän sotilaallista toimintaa uskonnollisilla ja historiallisilla argumenteilla. Vuoden 1994 asiakirja osoittaa, että tämän ajattelun juuret ovat paljon vanhempia kuin nykyinen Ukrainan sota.

Suomen näkökulmasta erityisen kiinnostavaa on asiakirjojen yhteys vuoden 1999 synodipäätökseen, jossa Moskovan patriarkaatti vahvisti virallisen edustuksensa Suomessa. Tälle edustajalle annettiin tehtäväksi ylläpitää yhteyksiä kirkkoihin, viranomaisiin, yhteiskunnallisiin järjestöihin ja mediaan.

Vaikka kyse voidaan nähdä normaalina kirkollisena diplomatiana, nykypäivän näkökulmasta se näyttää myös institutionaaliselta vaikutuskanavalta. Suomessa ortodoksisuus, venäjänkieliset yhteisöt, historialliset siteet ja kulttuuriyhteydet muodostavat väyliä pehmeälle vallankäytölle.

Kaikki Venäjän ortodoksisen kirkon toiminta ei ole poliittista vaikuttamista, eikä kaikkia kirkollisia suhteita voida tulkita turvallisuuspoliittisina operaatioina. Kirkko on myös hengellinen yhteisö, jolla on miljoonia vilpittömiä uskovia.

Ongelmana on kuitenkin se, että Venäjän valtio ja Moskovan patriarkaatti ovat viime vuosikymmeninä kietoutuneet toisiinsa tavalla, jossa uskonnollinen, kulttuurinen ja geopoliittinen vaikutusvalta limittyvät.

Vuoden 1994 asiakirja on historiallisesti merkittävä. Se ei ole pelkästään kirkollinen kannanotto, vaan eräänlainen ohjelmajulistus Venäjän uudelle identiteetille Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

Asiakirjassa hahmotellaan yhteiskuntaa, jossa kirkko toimii valtion kumppanina, kansallisen identiteetin rakentajana ja venäläisen vaikutusvallan ylläpitäjänä myös maan rajojen ulkopuolella. Jälkikäteen tarkasteltuna monet asiakirjan ajatuksista näyttävät ennakoineen niitä toimintamalleja, jotka myöhemmin nousivat keskeisiksi Venäjän ulkopolitiikassa ja informaatiovaikuttamisessa.

Lähde: (azbyka.ru, Opredelenie «O vzaimootnoshenijah Cerkvi s gosudarstvom i svetskim obshchestvom na kanonicheskoj territorii Moskovskogo Patriarhata v nastojashchee vremja» Istochnik, Päätöslauselma kirkon suhteista valtioon ja maalliseen yhteiskuntaan Moskovan patriarkaatin kanonisella alueella nykyhetkellä, Asiakirja hyväksyttiin vuonna 1994 Venäjän ortodoksisen kirkon piispainkokouksessa)

Moskovan patriarkaatti Suomessa on vaikutusverkosto

Venäjän ortodoksisen kirkon toimintaa Suomessa on viime vuosina alettu tarkastella yhä enemmän myös turvallisuus- ja vaikuttamisnäkökulmasta. Erityistä huomiota on herättänyt Moskovan patriarkaattiin kytkeytyvä uusi uskonnollinen yhdyskunta, Ortodoksiset ystävät, joka perustettiin Suomeen loppuvuodesta 2022.

Moskovan patriarkaatti toimii läheisessä suhteessa Venäjän valtioon ja sen turvallisuusrakenteisiin. Kirkon rooli ei rajoitu uskonnolliseen toimintaan, vaan siihen liittyy myös kansallisen identiteetin, patriotismin ja valtiollisen yhtenäisyyden rakentaminen. Tämä tekee patriarkaatista poikkeuksellisen verrattuna useimpiin länsieurooppalaisiin kirkkoihin.

Suomessa Moskovan patriarkaatin institutionaalinen läsnäolo vahvistettiin jo vuonna 1999, kun Venäjän ortodoksisen kirkon pyhä synodi perusti asetuksella nro 74 virallisen edustuston Suomeen.

Helsingin Pokrovan seurakunnan rovasti Viktor Ljutik nimitettiin samalla Moskovan patriarkaatin viralliseksi edustajaksi Suomessa. Edustuston tehtäviksi määriteltiin yhteydenpito:

• Suomen ortodoksiseen kirkkoon,
• Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon,
• viranomaisiin,
• uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin organisaatioihin,
• sekä tiedotusvälineisiin.

Erityisen huomionarvoista on, että patriarkaatin määräysten mukaan edustajan tehtäviin kuuluu myös yhteistyö venäjänkielisten maanmiesten kanssa sekä uusien venäjänkielisten uskonnollisten yhteisöjen toiminnan koordinointi Suomessa. Tämä antaa toiminnalle laajemman yhteiskunnallisen ulottuvuuden kuin pelkkä seurakuntatyö.

Vuonna 2024 Moskovan patriarkaatti siirsi merkittävää omaisuutta uuden Ortodoksiset ystävät -yhdyskunnan hallintaan. Yhdyskunta sai oikeuden hallinnoida Helsingin seurakuntakeskusta sekä Moskovan patriarkaatin kirkkoja Sastamalassa ja Porissa.

Hallintasopimuksen allekirjoitti Viktor Ljutik sekä patriarkaatin että uuden yhdyskunnan puolesta. Patriarkaatti ei peri yhdyskunnalta vuokraa tai muuta korvausta, vaan yhdyskunta vastaa kiinteistöjen ylläpidosta ja kunnostuksesta.

Tämä järjestely on herättänyt kysymyksiä siitä, onko uuden yhdyskunnan tarkoituksena turvata Moskovan patriarkaatin toiminnan jatkuvuus tilanteessa, jossa Euroopan unionin pakotteet voisivat tulevaisuudessa kohdistua myös patriarkaattiin.

Patriarkka Kirill, oikealta nimeltään Vladimir Mihailovitš Gundjajev, on yksi nyky-Venäjän vaikutusvaltaisimmista uskonnollisista johtajista. Hänen on pitkään epäilty toimineen Neuvostoliiton KGB:n yhteistyökumppanina, ja hänen suhteensa Suomeen ulottuvat 1970-luvulle asti.

Ukrainan sodan aikana Kirill on tukenut avoimesti Vladimir Putinin politiikkaa ja kutsunut sotaa pyhäksi sodaksi. Tämä on lisännyt epäilyjä siitä, että Moskovan patriarkaatti toimii osana Venäjän valtiollista vaikutusjärjestelmää eikä vain uskonnollisena yhteisönä.

Samanlaisia epäilyjä on noussut myös Ruotsissa. Ruotsin turvallisuuspoliisi säpo on arvioinut, että Ruotsissa toimivilla Venäjän ortodoksisen kirkon edustajilla on ollut yhteyksiä Venäjän tiedustelupalveluihin.

Säpon mukaan seurakunnat ovat myös saaneet merkittävää rahoitusta Venäjän valtiolta ja levittäneet Venäjän hyökkäystä Ukrainaan tukevia näkemyksiä. Merkittävää on, että Viktor Ljutik toimi vuodesta 2004 lähtien myös Moskovan patriarkaatin Ruotsin seurakuntien rovastikunnan johtajana.

On selvää, että Moskovan patriarkaatti ei ole pelkästään uskonnollinen instituutio. Sen historiallinen ja nykyinen suhde Venäjän valtioon, turvallisuusrakenteisiin ja geopoliittisiin tavoitteisiin tekee siitä myös pehmeän vallankäytön välineen.

Moskovan patriarkaatin toiminta Suomessa ei ole pelkästään uskonnollinen tai kirkollinen kysymys. Se liittyy myös turvallisuuspolitiikkaan, informaatiovaikuttamiseen ja siihen, miten autoritaariset valtiot käyttävät uskonnollisia rakenteita osana kansainvälistä vaikutusvaltaansa.

Propaganda ja toiminta julkisen mielipiteen muokkaamiseksi

ROC:n (Russian Orthodox Church) rooli ei ole pelkästään salainen. Kirkko tukee myös julkisesti Kremlin politiikkaa, osallistuu tiedotus- ja mediatoimintaan sekä muokkaa julkista diskurssia siten, että Venäjän valtion narratiivit saavat uskonnollista legitiimiyttä.

Tämän kautta Venäjä pyrkii vaikuttamaan diasporaan ja ortodoksisuudella eri maissa oleviin ryhmiin, luomaan vaikutusverkostoja ja poliittisia liittolaisuuksia.

Kirkon piirissä on vakoilijoita

Dokumentoidut tapaukset osoittavat, että ulkomailla toimivia ROC:n seurakuntia on epäilty tiedustelu- tai hybridivaikuttamisesta. Arvioiden mukaan jotkut papit tai kirkon edustajat ovat toimineet käytännössä osana laajempaa vaikutus- ja tiedustelukonetta. Seurakuntarakenteet, matkustusoikeudet, diaspora-yhteydet ja rahoitus ovat mahdollistaneet sen. Papin rooli täyttää useita kriteereitä, jotka tekevät siitä tiedustelullisesti hyödyllisen aseman, koska se:

• tarjoaa pääsyn haavoittuviin ihmisiin
• antaa uskottavan syyn hakea henkilökohtaista tietoa
• normalisoi laajan verkostoitumisen
• rakentuu luottamuksen ja yksityisyyden varaan

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kuka tahansa pappi olisi tällaisessa toiminnassa mukana. Se kertoo vain, että rooli itsessään on riskialtis, jos joku haluaa käyttää sitä väärin.

Kylmän sodan aika

Kylmän sodan aikana on useita dokumentoituja tapauksia, joissa pappeja rekrytoitiin CIA:n, MI6:n ja KGB:n käyttöön, koska heillä oli

• liikkumisvapautta,
• luottamuksellinen pääsy ihmisten koteihin,
• luonnollinen syy matkustaa ja tavata ihmisiä

Papit olivat erittäin uskottavia peitteitä, joita harvoin epäiltiin. Tunnettuja tapauksia mm. Itä-Euroopassa, Baltiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Esimerkiksi USA:ssa on paljastunut pienempiä tapauksia, joissa pappina esiintymistä on käytetty tiedonhankinnan peitteenä.

Tunnettuja kansainvälisiä tapauksia, joissa uskonnollista roolia on käytetty vakoilun tai vaikuttamisen välineenä

Iran

Iranin moskeijat ja uskonnolliset johtajat diasporan valvontavälineinä. Useat maat ovat karkottaneet diplomaatteja ja uskonnollisia toimijoita tällaisen toiminnan vuoksi. Euroopan ja Pohjois-Amerikan turvallisuuspalvelut ovat raportoineet, että Iranin tiedustelupalvelu (MOIS) on:

• käyttänyt moskeijoiden henkilöstöä
• rekrytoinut uskonnollisia johtajia
• käyttänyt “uskonnollisia neuvonantajia”
• diasporan valvontaan ja pelotteluun.
• rekrytoinut uskonnollisia johtajia
• käyttänyt “uskonnollisia neuvonantajia”
• diasporan valvontaan ja pelotteluun.

Toiminnan piirteitä:

• seurantaa ja raportointia Iranin opposition toiminnasta ulkomailla
• poliittisesti aktiivisten iranilaisten tarkkailua
• painostamista uhkaamalla perheitä Iranissa
• poliittisesti aktiivisten iranilaisten tarkkailua
• painostamista uhkaamalla perheitä Iranissa

Kiina

Kiinan uskonnolliset kulttuurikeskukset ovat tiedustelun jatkeita. Kiina on käyttänyt:

• buddhalaisten temppelien johtajia
• kristillisiä yhteisöjä
• uigureiden ja hauien uskonnollisia toimijoita diasporayhteisöjen valvomiseen.

Tunnettuja toimijoita:

• Kiinan yhtenäistämisrintama (United Front Work Department) käyttää uskonnollisia rooleja peiteasemina
• jotkut papit ja kulttuurijohtajat ovat raportoineet diasporan poliittisen aktivismin Kiinaan
• uskonnollisia yhteisöjä on käytetty vaikuttamiseen (“soft power”) ja sensuuriin

Venäjä

Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtiollisen tiedustelun (SVR/FSB) yhteydet ovat olleet toistuvasti esillä tiedusteluhistorian tutkimuksessa. Konkrettisia esimerkkejä:

• kylmän sodan aikana useita ortodoksipappeja paljastui KGB-yhteistyöhön ulkomailla
• Euroopassa on raportoitu tapauksia, joissa pappeja on käytetty kreikkalaisissa, serbialaisissa ja romanialaisissa yhteisöissä mielialojen kartoittamiseen
• kirkon edustajia on liitetty Venäjän pehmeän vaikutusvallan operaatioihin (diaspora, konservatiiviset verkostot)

Tämä ei tarkoita, että kirkko kokonaisuutena olisi osa tiedustelua, vaan yksittäisiä toimijoita on käytetty peitteenä.

Turkki

Turkin valtiollinen uskonnonhallintovirasto Diyanet ylläpitää moskeijoita ympäri Euroopan. Vuosina 2016–2020 useat maat muun muassa Saksa, Alankomaat, Itävalta ja Belgia raportoivat, että:

• osa imaameista oli kerännyt tietoja Gülen-liikkeeseen tai kurdiaktivismiin liittyvistä henkilöistä
• toimintaa pidettiin järjestelmällisenä
• osa lähetettiin takaisin Turkkiin epäilyjen vuoksi
• esimerkiksi Saksassa BfV (Saksan sisäinen tiedustelupalvelu Bundesamt für Verfassungsschutz) kuvasi toimintaa ulkovaltojen laittomaksi tiedusteluksi.

Eritrea

Eritrea käyttää diasporaa valvovaa toimintaa globaalisti, ja raportit osoittavat, että:

• pappeja ja yhteisövanhimpia on käytetty keräämään tietoja eritrealaisten poliittisista mielipiteistä
• uskonnollisia toimijoita on käytetty veronkeruun ja painostuksen peitteenä (diasporavero)
• Euroopassa on dokumentoitu uhkailua, painostusta ja pakkoa

Kun papin rooliin yhdistyy autoritaarisen valtion diasporakontrolli, väärinkäytön riski kasvaa.

Esimerkkejä epäilyttävistä tapauksista

Ruotsi

Säpo (Säkerhetspolisen) käynnisti tutkinnan kirkosta Västeråsissa vuonna 2024–2025, jota epäiltiin mahdollisena venäläisen tiedustelun tukikohtana. Kyse on kirkosta lähellä Stockholm-Västerås lentokenttää ja muita strategisesti tärkeitä kohteita.

Tutkinnan taustalla oli havaintoja, että ”Church of the Kazan Icon of the Mother of God” kirkon edustajilla oli yhteyksiä venäläisiin tiedustelupalveluihin. Raporttien mukaan kirkon käyttö näyttäytyi epäilyttävänä. Kirkko oli rakennettu valtionyhtiön rahoituksella ja sijainti sekä rakenteelliset yksityiskohdat muun muassa sijainti lähellä strategisia kohteita nostivat esiin vakavia kansallisen turvallisuuden kysymyksiä.

Kirkko sijaitsee vain 300 metrin päässä Västeråsin lentokentästä. Lähellä on myös vesi- ja energiainfrastruktuuria. Tämä sijainti nosti suuria turvallisuushuolia esiin.

Tämä on ehkä selkein ja julkisuuteen asti edennyt tapaus siitä, että ROC:n seurakunta on suoraan epäilty tiedustelurakenteena toimimisesta.

Ukraina

Vuonna 2025 Ukrainan ulkomaantiedustelupalvelun mukaan jotkut ROC:n papit ovat rekrytoineet ukrainalaisia, jotka olivat paenneet sotaa ja asuneet ulkomailla. Kirkko toimii tällöin peitteenä.

Papisto ei välttämättä pyydä seurakuntalaisia suoraan vakoilutoimintaan, vaan käyttää hengellistä ja yhteisöllistä valtaa saadakseen ihmisiä Kremlin tavoitteita tukeviin tehtäviin.

Tämä osoittaa, että kirkollinen infrastruktuuri ja diasporayhteisöt voivat toimia osana venäläistä vaikuttamis- ja tiedustelustrategiaa myös Euroopan ulkopuolella.

Afrikka

Viime aikoina on raportoitu, että ROC käyttää hyväkseen kirkollisia rakenteitaan Afrikassa pehmeän vallan instrumenttina. Tarkoituksena on luoda pro-Kremlin verkostoja, levittää Venäjälle suopeaa narratiivia ja heikentää paikallisten ekumeenisten kirkkojen asemaa.

Kyse ei ole välttämättä tiedustelusta perinteisessä mielessä, mutta esimerkki siitä, miten kirkkoa voidaan käyttää osana hybridivaikuttamista, joka yhdistettynä tiedusteluun voi olla strateginen uhka monelle valtiolle.

Viro

Riigikogu (Viron parlamentti) ehdotti vuonna 2025 lakimuutoksia, joiden tarkoituksena on estää uskonnollisia yhteisöjä, joilla on ulkomaisia johtosuhteita, toimimasta, jos ne voivat uhata valtion turvallisuutta. Tässä yhteydessä mainittiin suoraan ROC ja sen potentiaalinen rooli ulkomaisena vaikutusvoimana.

Tämä heijastelee turvallisuuspoliittista arviota siitä, että ROC:n toimintaa ulkomailla pidetään monissa länsimaissa realistisena uhkana.

ROC muodostaa vakavan ongelman

Useissa maissa on epäilty ja tutkittu yksittäisiä tapauksia, joissa papit tai kirkolliset rakenteet ovat toimineet tiedustelu- tai vaikuttamiskanavina. Uskonnollisten instituutioiden käyttö poliittisena tai tiedustelullisena instrumenttina tapahtuu usein piilossa hybridisodankäynnin keinoin. Se on vaikea paljastaa, koska toiminta voi näyttäytyä uskonnollisena, kulttuurisena tai yhteisöllisenä.

Maissa, joissa uskonnonvapaus ja yhdistymisvapaus on suojattu, on vaikeaa sulkea kirkon toimintaa kokonaan, koska se voi perustella toimintaansa uskonnonvapaudella, mikä tekee valvonnasta ja ennakoinnista vaikeaa.

Vaikka kirkon johtoa olisi painostettu tai kirkko tekisi yhteistyötä turvallisuuspalveluiden kanssa, monet seurakuntalaiset ja papit voivat olla täysin tietämättömiä tällaisista yhteyksistä. Yleistämiset ovat siksi ongelmallisia.

Suomen ortodoksinen kirkko

Historiallisesti Suomen ortodoksinen kirkko oli osa Venäjän ortodoksinen kirkkoa aina Suomen itsenäistymiseen asti. Tämän vuoksi Moskovassa on joskus viitattu siihen, että Suomi kuului aikaisemmin sen kirkolliseen vaikutuspiiriin.Suomen ortodoksisen kirkon siirtyminen Konstantinopolin alaisuuteen liittyi Suomen turvallisuuspolitiikkaan ja pelkoon bolševikkien vaikutuksesta.

Vaikka Venäjän ortodoksinen kirkko ei ole esittänyt virallista vaatimusta Suomen ortodoksisen kirkon liittämisestä Moskovan patriarkaatin alaisuuteen, historiallinen tausta sekä “venäläisen maailman” ideologia ovat herättäneet turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa huolta Venäjän kirkollisen vaikutusvallan laajemmista pyrkimyksistä.

Suomen ortodoksikirkko on historiallisesti monikerroksinen instituutio. Sen identiteetissä on sekoittunut suomalais-ortodoksisia perinteitä, venäläistä ortodoksisuutta ja muiden ortodoksisten traditioiden vaikutuksia.

Tämä tarkoittaa, että vaikka ROC:n ulkomaiset seurakunnat voivat toimia Kremlin vaikutuskanavina, se ei automaattisesti tarkoita, että sama koskisi suomalaista kirkkoa.

Toisaalta diaspora-kysymykset, jännitteet venäjänkielisten ja suomenkielisten välillä, venäjäystävälliset äänet tuovat esiin sen, että kirkkoyhteisössä on potentiaalisia heikkoja kohtia, joihin Kremlin vaikutus voi kiinnittyä.

Riski on todellinen

On vahvaa näyttöä siitä, että Kremlin strategiaan kuuluu käyttää ortodoksista kirkkoa ulkomailla sekä ideologisena vaikutuskanavana että tiedusteluss- ja hybridivaikuttamisessa. Tämä tekee kirkosta potentiaalisen osan turvallisuuspoliittista pelikenttää.

Suomen turvallisuusviranomaiset sekä useiden maiden tiedustelupalvelut ovat varoittaneet ROC:n ulkomaisten rakenteiden mahdollisesta käytöstä vaikutusoperaatioissa, informaatiosodankäynnissä ja joissakin tapauksissa myös tiedustelussa.

Suomessa keskustelu on korostunut Venäjän hyökkäyssodan 2022 jälkeen ja kärjistynyt Suomen ortodoksisen kirkon sisällä muun muassa venäjänkielisen seurakuntaväestön, pappien venäjäkytkösten ja arkkipiispan turvallisuushuolien vuoksi.

Arkkipiispa Elia on useissa haastatteluissa kertonut, että hän on jatkuvasti yhteydessä suojelupoliisiin Venäjän vaikuttamisyritysten johdosta. Kirkon sisällä esiintyy jakolinjoja, jotka ovat haavoittuvuuksia, joita ulkopuolinen toimija pyrkii hyödyntämään

Jakolinjat Suomessa

Jakolinjat kertovat, että Suomen ortodoksinen kirkko on sisäisesti epävakaassa tilassa, mikä lisää hybridivaikuttamisen riskiä. Osa venäjänkielisestä seurakunnasta on ihmetellyt, miksi kirkko on valinnut Ukrainan puolen sodassa. Tämä on kiristänyt ilmapiiriä.

• Papiston ja johdon sisäiset näkemyserot sodan rukouksista ja eripura piispojen valinnassa.
• Kotkan seurakunnassa on syntynyt vastakkainasettelua suomen- ja venäjänkielisten välillä. Seurakunnassa on tehty useita kunnianloukkausilmoituksia, kanteluita yhdenvertaisuusviranomaisille ja esitetty syytöksiä venäjämielisestä toiminnasta.

Pappi Zanemonetsin tapaus

Pastori Alexander Zanemonets (s.1976) on filosofian tohtori Moskovan valtiollisesta yliopistosta (2002) ja hän on suorittanut Kostroman hengellisen seminaarin. Hänet on vihitty papiksi vuonna 2021.

Hän toimi Suomessa vuosina 2022-2024 Ukrainan sotapakolaisten palvelemiseen perustetussa määräaikaisessa papin toimessa. Zanemonets osaa venäjää (äidinkieli), ukrainaa, ranskaa, hepreaa ja kreikkaa. Zanemonetsilla ei ole vakinaiseen papin toimeen edellytettävää muodollista pätevyyttä.

Alexander Zanemonets on ortodoksinen pappi, joka on aiemmin toiminut papistossa Moskovan patriarkaatin alaisessa kirkossa. Hänen taustastaan tiedetään, että ennen Suomeen tuloa hän oli asunut Israelissa useita vuosia. Hänet vihittiin papiksi vasta noin puoli vuotta ennen Suomeen tuloa.

Vuonna 2022, Venäjän aloittaessa hyökkäyssodan Ukrainaan, Suomeen saapui suuri määrä ukrainalaisia pakolaisia. Humanitaarisen tilanteen paineessa Suomen ortodoksinen kirkko palkkasi papin, Alexander Zanemonetsin, auttamaan ukrainalaispakolaisia.

Kirkko tarvitsi henkilön, joka pystyi tarjoamaan hengellistä ja kulttuurista tukea erityisesti ukrainan kieltä puhuville. Pian kuitenkin paljastui, että Zanemonets ei ollut sitä, miltä hän aluksi vaikutti. Hänen ukrainan kielen taitonsa oli heikko, ja hänen siteensä Venäjään olivat tiiviimmät kuin aluksi ilmoitettiin.

Tapaus herätti laajaa huolta ja keskustelua uskonnollisten instituutioiden turvallisuusroolista ja ulkopuolisesta vaikuttamisesta Suomessa.

Zanemonets saapui Suomeen esittäytyen ukrainalaiseksi ja osaavansa ukrainaa, mutta myöhemmin paljastui, että hänen kielitaitonsa oli puutteellinen ja että hän oli ollut Moskovassa asuva Moskovan patriarkaatin alaisessa kirkossa vain puoli vuotta ennen Suomeen tuloaan.

Hänen pappisvihkimyksensä oli tapahtunut vasta syksyllä 2021, mikä herätti kysymyksiä hänen pätevyydestään ja kokemuksestaan humanitaarisen tilanteen kohtaamiseen. Lisäksi hänen siteensä Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja epämääräiset ilmoitukset taustastaan herättivät epäluottamusta seurakunnassa.

Zanemonets toimi papin tehtävissä ainakin jossain vaiheessa Helsingissä, ja myöhemmin hänen työtehtävänsä jatkuivat eri seurakunnissa,. Ilmeisesti Zanemonetsin tarkoituksena oli tehdä työtä myös Tampereen ja Kokkolan alueella.

Kirkko päätti katkaista yhteistyön Zanemonetsin kanssa, kun ilmeni, että luottamusta ei voida ylläpitää. Tämä päätös osoitti, että rekrytointiprosessissa oli puutteita ja että seurakunta oli haavoittuva ulkopuolisille vaikutusyrityksille, vaikka kyse ei ollut rikosoikeudellisesta rikkomuksesta.

Zanemonetsin tapaus ei ollut suora vakoiluesimerkki, mutta se on merkittävä varoitus. Zanemonetsin tapaus havainnollistaa, miten uskonnollinen instituutio voi olla sekä humanitaarinen resurssi että potentiaalinen turvallisuusriski.

Zanemonetsin tapaus ei suoraan todista vakoilusta Suomessa, mutta se osoittaa, että seurakuntien rekrytointi ja diasporayhteydet voivat muodostaa potentiaalisen haavoittuvuuden kansalliselle turvallisuudelle.

Kirkon rooli diasporaan ja venäjänkielisiin yhteisöihin voi sisältää myös informaatio‑ ja propagandavaikutusta. Tämä tapahtuu usein hienovaraisesti, esimerkiksi kielitaitoon, kulttuuriyhteyksiin ja sosiaaliseen verkostoon perustuen. Zanemonetsin esiin tulo juuri humanitaarisen avun kontekstissa nostaa esiin, kuinka pehmeä vaikutus voidaan piilottaa normaaliin seurakuntatyöhön.

Zanemonets-tapaus tarjoaa useita opetuksia Suomen ortodoksiselle kirkolle ja turvallisuusviranomaisille. Humanitaarisissa ja nopeissa rekrytointitilanteissa on varmistettava, että taustat, pätevyys ja mahdolliset ulkopuoliset yhteydet tarkistetaan huolellisesti.

Kirkon tulee raportoida selkeästi ulkomaiset yhteydet, rahoitus ja henkilöstön aiemmat asemat. Yhteistyö supon kanssa on välttämätöntä, jotta mahdolliset riskit voidaan tunnistaa ennen kuin ne realisoituvat.

Diaspora- ja kieliryhmien välisten jännitteiden hallinta lisää seurakunnan resilienssiä ja vähentää ulkopuolisen vaikuttamisen mahdollisuutta.