Suomi ei pysty kulutussotaan

Pääministeri Petteri Orpo totesi hiljattain (hs.fi 2.12.2025), ettei Suomi ole valmis osallistumaan artikla 5-tyyppisiin turvatakuihin Ukrainalle. Orpo tarkensi, että Suomi voi auttaa turvallisuusjärjestelyissä, mutta ei lupaa sotilaallisia sitoumuksia.

Tämä linja kiteyttää Suomen todellisen haasteen. Vaikka puheissa Suomi korostaa luotettavuuttaan, sen kyky lunastaa nämä lupaukset on rajoitettu. Käytännössä Suomen taloudellinen ja sotilaallinen kapasiteetti ei riitä kattamaan kulutussotaa, eikä Suomi pysty tarjoamaan merkittävää turvatakuuta toiselle maalle.

Suomen puolustuskyvyn rajoitteet

Suomen puolustusjärjestelmä on suunniteltu lyhytkestoisen rajoitetun hyökkäyksen torjuntaan, ei laajoihin ulkomaisiin operaatioihin tai pitkäkestoisiin kulutussotiin. Ukrainan kulutussodan vuosittaiset menot ovat arvioiden mukaan vähintään 80 miljardia euroa, mikä viiden vuoden aikana tekee noin 400 miljardia euroa.

Suomessa koko valtion vuotuinen budjetti on alle 90 miljardia euroa, ja BKT noin 320–300 miljardia. Jo pelkkä sotabudjetti viiden vuoden mittaisessa kulutussodassa vastaisi noin 25 % Suomen bruttokansantuotteesta vuosittain, mikä on selkeästi yli sen, mitä Suomen talousrakenteella voidaan kestää.

Suomen normaali puolustusbudjetti 2020-luvun lopulla on noin 6–8 miljardia euroa vuodessa. Viiden vuoden kulutussota vaatisi siis 10–13 kertaa enemmän kuin nykyinen budjetti. Pelkästään kotimaisella budjettirahoituksella tällainen sotamenojen kattaminen on mahdotonta.

Suomi voisi kasvattaa valtionvelkaa merkittävästi. Perinteisesti Suomi on pitänyt velka/BKT-suhteen noin 80 % tasolla, mutta sota voisi nostaa sen jopa 300 %:iin lyhyessä ajassa.

Sotatalous ei ole rauhan ajan talous

Kulutussodan rahoittaminen vaatisi talouden muutosta sotataloudeksi, jossa:

• tuotanto keskitetään aseisiin, varusteisiin ja huoltoon,
• siviilikulutusta rajoitetaan,
• resursseja ohjataan valtion määräyksillä,
• markkinoiden toimintaa korvataan suunnittelulla.

Historiallisesti tällainen muutos on toteutettu esimerkiksi Suomessa 1939–1944, Iso-Britanniassa 1939–1945, USA:ssa Korean ja Vietnamin sodissa sekä Ukrainassa 2022 alkaen. Näissäkin tapauksissa sotaa ei rahoitettu pelkillä kotimaisilla varoilla, vaan yhdistelmällä ulkomaisia avustuksia, massiivisia velkaohjelmia, kulutuksen rajoittamista, inflaation hyväksymistä sekä pakollisia lainoja ja veroja.

Mikäli Suomi yrittäisi rahoittaa sodan yksin

Julkisen talouden täydellinen uudelleenjärjestely voisi teoriassa vapauttaa 50–60 miljardia euroa vuodessa, jos lähes kaikki muu kuin sotamenot leikattaisiin kokonaan pois, muun muassa sosiaalimenot, terveydenhuolto, koulutus, infrastruktuuri ja kuntasektori. Käytännössä tämä olisi yhteiskunnallisesti äärimmäisen tuhoisaa, eikä talous toimisi pitkään.

Velkarahoitus voisi tuoda lisävaroja, mutta turvallisesti Suomi voisi ottaa lainaa vain 10–15 miljardia euroa vuodessa. Sotatilanteessa valtiot voivat velkaantua 40–80 % BKT:stä muutamassa vuodessa, mutta se edellyttää markkinoiden ja liittolaisten uskoa sodan lopputulokseen. Ilman ulkopuolista tukea Suomen luottokelpoisuus romahtaisi viikoissa, korot nousisivat, eikä velkaa enää saisi markkinoilta.

Sotateollisuuden kapasiteettirajoitteet

Vaikka käytössä olisi 80 miljardia euroa vuodessa, Suomen ja Pohjoismaiden sotateollisuuden kapasiteetti ei riittäisi tuottamaan tarvittavaa kalustoa viiden vuoden ajan:

• tykkejä, panssarivaunuja, ohjuksia ja ajoneuvoja
• ammustuotanto
• lentokoneet ja ilmatorjunta

Tämä merkitsisi tehtaiden pakko-ottoa, valtion ohjaamaa kapasiteetin räjähdysmäistä kasvattamista ja välitöntä ulkomaista logistiikkatukea. Raha ei yksin ratkaise ongelmaa, jos tuotantoa ei ole.

Johtopäätökset

Suomi ei kykene rahoittamaan kattavaa kulutussotaa omilla varoillaan. Viiden vuoden 80 miljardin euron vuosikustannus vastaa noin neljäsosaa BKT:stä, eikä siirtyminen sotatalouteen ole realistista ilman massiivisia yhteiskunnallisia leikkauksia ja elintason laskua.

Pienenä, rajallisella väestöpohjalla ja teollisuudella varustettuna maana Suomen strateginen rooli on torjuntasota, jossa:

• reservi mobilisoidaan nopeasti,
• joukot hajautetaan ja puolustetaan maastossa,
• vihollista hidastetaan ja kulutetaan,
• odotetaan liittolaisten sotilaallista ja taloudellista tukea.

Suomen olisi saatava sotilaallinen ratkaisu mahdollisimman nopeasti, käytännössä viikkojen, ei vuosien kuluessa. Jos taistelun tempo olisi Ukrainan tasoa, kalusto kuluisisi nopeasti, eikä Suomessa ole riittäviä korvaavia tuotantolinjoja.

Suomi voi rahoittaa täysimittaista sotaa yksin korkeintaan noin 6–12 kuukautta, mutta sen jälkeen talous, väestöreservi ja materiaalivarastot olisivat ehtyneet. Ukraina kestää kulutussodan vain siksi, että:

• sillä on 10-kertainen väestöreservi
• maa omaa maantieteellistä syvyyttä
• se saa kymmeniä miljardeja kansainvälistä rahoitusta
• sen sota käydään pääosin ulkoisilla asejärjestelmillä ja ammuksilla
• Suomi olisi samassa riippuvuudessa, mutta vielä nopeammin ja vielä syvemmin.

Alussa mainitut pääministeri Orpon lausumat ovat realistisia siltä osin, kuin ne koskevat Suomen mahdollisuuksia luvata täysimittaista turvatakuuapua toiselle maalle. Käytännössä Suomi toimii ensisijaisesti omien rajojensa puolustajana ja on riippuvainen liittolaisten tuesta.

Orpon muut puheet voivat toimia muodollisina solidaarisuuden osoituksina, mutta sotilaallisten ja taloudellisten realiteettien valossa Suomi ei kykene lunastamaan niitä.

Suomi on turvallisuuden tuottaja, ei sen kuluttaja

Lauseen "Suomi on turvallisuuden tuottaja, ei sen kuluttaja" ovat käyttäneet useat Suomen presidentit, kuten Tarja Halonen vuonna 2008, sekä Sauli Niinistö ja Alexander Stubb useaan otteeseen, esimerkiksi vuonna 2024 Naton pääsihteerin vierailun yhteydessä. Myös muita poliitikkoja, kuten kansanedustaja Jarmo Lindberg, on käyttänyt samaa ilmaisua.

Kyseessä on poliittinen viesti ja suomalaisen osallistumisen imagon vahvistaja, mutta kriittinen tarkastelu osoittaa rajoitteita. Suomen puolustusvoimat eivät väestön ja tuotantokyvyn rajallisuuden vuoksi kykene tarjoamaan Naton mittakaavan turvaa muualla kuin omalla alueellaan.

Todellinen turvallisuuden tuottaminen edellyttää liittolaisten tukea; ilman NATO:n tai USA:n kaltaisten suurvaltojen apua Suomen sotilaallinen kyky on hyvin rajallinen. Vaikka Suomi panostaa omaan puolustukseensa ja osallistuu liittouman toimintaan, sen kyky turvata muita maita tai osallistua pitkittyneisiin operaatioihin on siten rajoitettu.

Miksi Nato kutsuu Suomea “net contributoriksi”, eli nettotuottajaksi?

Kyseessä on poliittinen ja imagollinen ilmaus, joka perustuu muutamaan konkreettiseen seikkaan:

• Suomen ja Venäjän välinen pitkä itäraja sitoo Venäjän joukkoja ja tuo Natoon taktista etua.
• Suomessa on Euroopan mittakaavassa suuri ja nopeasti mobilisoitavissa oleva reservi.
• Suomi pystyy tuottamaan kriittisiä puolustusmateriaaleja tietyillä sektoreilla.
• Maasto ja kulttuurinen torjuntaperinne tukevat tehokasta puolustusta.
• Liikkuva tykistö ja ilmatorjunta tuovat kyvyn torjua hyökkäyksiä hajautetusti ja tehokkaasti.
• Nykyaikainen kalusto, kuten F‑35‑lentokoneet ja korkean teknologian järjestelmät (signaalitiedustelu, kyber, sensorit ja valvonta).
• Kylmän ilmaston ja vaikean maaston osaaminen tuovat operatiivista etua pohjoisissa oloissa.

Lopulta sodan kulku ja lopputulos riippuvat hyökkääjän ja puolustajan suhteellisesta suorituskyvystä. Mikään poliittinen puhe, kansallinen mielikuva tai liittolaisretoriikka ei muuta sitä tosiasiaa, että ratkaisevassa tilanteessa määrittäviä tekijöitä ovat kalusto, tuotantokyky, joukkojen määrä, organisaation kestävyys, huolto sekä liittolaisten kyky ja halu toimittaa apua. Näiden voimavarojen tasapaino tai epätasapaino ratkaisee, voiko puolustaja menestyä ja millä aikataululla.