Euroopan ydinasepelotteen murros ja Pohjois-Euroopan uusi asema

Euroopan turvallisuusjärjestys on siirtymävaiheessa. Keskustelu ydinasepelotteesta, joka pitkään vaikutti kylmän sodan perinnöltä, on noussut uudelleen politiikan ytimeen. Taustalla vaikuttavat Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, epävarmuus Yhdysvaltojen pitkän aikavälin sitoutumisesta Euroopan puolustamiseen sekä Pohjoismaiden liittyminen Natoon. Näiden muutosten keskellä pohditaan, kuka viime kädessä vastaa Euroopan turvallisuudesta ja millä välineillä.

Ydinasepelote Euroopassa

Ydinasepelote tarkoittaa periaatetta, jonka mukaan ydinaseiden olemassaolo estää vihollista hyökkäämästä, koska vastaisku olisi tuhoisa. Euroopassa tämä pelote on perustunut ennen kaikkea Yhdysvaltojen strategiseen sateenvarjoon ja NATOn kollektiiviseen puolustukseen.

Valtaosa Naton ydinasekapasiteetista on Yhdysvaltojen hallinnassa. Eurooppalaiset liittolaiset ovat osallistuneet järjestelyyn osin niin sanotun nuclear sharing -mallin kautta, jossa Yhdysvallat säilyttää aseiden omistuksen ja käyttöpäätöksen, mutta osa liittolaisista osallistuu operatiiviseen suunnitteluun.

Tilanne on kuitenkin muuttunut. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on palauttanut laajamittaisen sodan Eurooppaan. Samalla Yhdysvaltojen sisäpoliittinen kehitys on herättänyt kysymyksiä siitä, kuinka pysyvää ja ehdotonta sen sitoutuminen Euroopan puolustamiseen on tulevaisuudessa. Tämä on nostanut esiin ajatuksen Euroopan omasta vahvemmasta ydinpelotteesta.

Tässä kontekstissa Ranskan presidentti Emmanuel Macron ilmoitti Ranskan lisäävän ydinaseidensa määrää ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Ilmoitus ei ole vain sotilaallinen päätös, vaan myös poliittinen viesti: Ranska haluaa vahvistaa asemaansa Euroopan turvallisuuden keskeisenä takaajana.

Mahdollinen muutos

Keskustelun keskiössä on kysymys, pitäisikö Euroopan ottaa enemmän vastuuta omasta ydinasepelotteestaan tilanteessa, jossa Yhdysvaltojen rooli heikkenisi?

Tässä tilanteessa katse kääntyy Euroopan unionin ainoaan ydinasevaltioon Ranskaan. Ranskan ydinasepelote, niin sanottu force de frappe, on täysin kansallinen. Ranskan ydinpelote perustuu kahteen pääkomponenttiin, sukellusveneistä laukaistaviin ohjuksiin ja ilmasta laukaistaviin ydinaseisiin.

Päätösvalta ydinaseiden käytöstä on Ranskan presidentillä, eikä järjestelmä ole muodollisesti Naton alainen. Presidentti Emmanuel Macron on viitannut mahdollisuuteen keskustella Ranskan pelotteen eurooppalaisesta ulottuvuudesta. Tämä ei tarkoita päätösvallan jakamista, vaan poliittista sitoutumista siihen, että Ranskan ydinpelote suojaisi myös muita Euroopan maita.

Mahdollinen muutos ei siis koske vain aseita, vaan päätösvaltaa ja strategista autonomiaa, kuka määrittää Euroopan turvallisuuden rajat ja vastaa sen viimekätisestä suojasta?

Ranska on käynnistänyt keskustelut ja yhteistyöneuvottelut kahdeksan Euroopan valtion kanssa osana uutta ydinpelotteen edistynyttä (forward/advanced) mallia sen sijaan, että ydinaseita jaettaisiin pysyvästi ulkomaille.

Ne kahdeksan maata ovat:

• Saksa
• Yhdistynyt kuningaskunta
• Puola
• Alankomaat
• Belgia
• Kreikka
• Ruotsi
• Tanska

Macron on sanonut, että nämä maat ovat ilmaisseet kiinnostuksensa tai aloittaneet keskustelut siitä, miten Ranskan strateginen ydinasepelote voisi toimia Euroopan turvallisuuden tukena. Samalla hän on korostanut, että päätösvalta ydinaseiden käytöstä säilyy yksinomaan Ranskalla eikä kyse ole perinteisestä ydinaseiden jakamisesta NATO-mallin mukaisesti, kuten Yhdysvaltain ohjelmassa, vaan enemmänkin yhteistyöstä ja isännöinnin mahdollisuuksista esimerkiksi strategisille ilma-aseille tai harjoituksille.

Suomen asema ydinasepelotteessa ilman ydinaseita

Suomi ei ole ydinasevaltio, mutta se on osa järjestelmää, jossa ydinaseet ovat viimekätinen turvatakuu. Suomi liittyi NATOon vuonna 2023. Tämä merkitsi historiallista muutosta, jossa Suomi siirtyi sotilaallisesti liittoutumattomasta maasta osaksi liittokunnan kollektiivista puolustusta ja sen ydinpelotetta.

Suomi ei omista ydinaseita eikä osallistu nuclear sharing -järjestelyyn. Silti se kuuluu pelotteen piiriin. Tämä tarkoittaa käytännössä, että vakava hyökkäys Suomea vastaan olisi hyökkäys koko liittokuntaa vastaan, ja ydinasepelote on osa Naton vastausvalikoimaa.

Merkittävä symbolinen ja teknologinen askel oli Suomen päätös hankkia 64 Lockheed Martin F-35A Lightning II monitoimihävittäjää, jotka on sertifioitu kantamaan Yhdysvaltojen B61-ydinpommia osana Naton ydinasejakomallia.

Vaikka Suomi ei ole ottanut ydinasetehtävää, koneen tekninen yhteensopivuus tarkoittaa, että Suomi on entistä tiiviimmin integroitunut Naton ydinasearkkitehtuuriin. Pelotteen näkökulmasta mahdollisuus on merkityksellinen, koska uskottavuus perustuu kykyyn, ei pelkästään poliittiseen julistukseen.

Ydinaseiden kuljettaminen Suomen alueen kautta halutaan sallia

Suomen hallitus pohtii, pitäisikö laista poistaa kielto, joka estää ydinaseiden kuljettamisen Suomen alueen kautta. Muutos liittyy Suomen Nato-jäsenyyteen ja siihen, ettei Suomen haluta rajoittavan Naton toimintaa. Kyse ei ole ydinaseiden sijoittamisesta Suomeen, vaan mahdollisesta kauttakulun sallimisesta. Asia jakaa poliitikkoja ja siitä odotetaan lisätietoa eduskunnalle.

Kauttakulukiellon purkaminen merkitsisi, että Suomi siirtyy käytännössä ydinaseettomuuden korostamisesta osaksi Naton ydinpelotteen infrastruktuuria, vaikka ydinaseita ei sijoitettaisi Suomeen. Tämä muuttaa Suomen strategista roolia Euroopan turvallisuusjärjestelmässä.

Ruotsi puolustuksen keskiössä, mutta ilman ydinaseroolia

Ruotsin liittyminen Natoon 2024 täydensi Pohjolan sotilaallisen integraation. Ruotsi on Itämeren alueella strategisesti keskeinen, erityisesti Gotlannin saaren vuoksi, joka hallitsee alueen meriyhteyksiä ja ilmatilaa.

Ruotsin ilmavoimien pääkalusto perustuu Saab JAS 39 Gripen hävittäjätyyppiin. Gripen ei ole sertifioitu Naton ydinasejakorooliin, eikä Ruotsi ole osallistunut nuclear sharing -järjestelyyn. Toisin kuin Suomen F-35, Gripen ei ole osa Naton ydinsuunnittelun operatiivista ydintä.

Tästä riippumatta Ruotsin asema on ratkaiseva. Ruotsin maantieteellinen asema mahdollistaa Baltian maiden puolustuksen ja vahvistaa Itämeren alueen sotilaallista kokonaisuutta. Ydinasepelote ei perustu pelkästään asejärjestelmiin, vaan myös alueelliseen hallintaan ja logistiseen syvyyteen. Tässä Ruotsin rooli on keskeinen, vaikka se ei ole operatiivinen ydinaseroolimaa.

Ruotsilla on vahva puolustusteollisuus. Se on historiallisesti pohtinut omaa ydinaseohjelmaa 1950–60-luvuilla, mutta päätti luopua siitä. Ruotsin ydinaseohjelma ei ollut pelkkä ajatus, se oli pitkälle edennyt tutkimus- ja suunnitteluprojekti, jonka keskeinen toimija oli Försvarets forskningsanstalt (FOA). Arvioiden mukaan Ruotsi olisi teknisesti kyennyt rakentamaan ydinaseen 1960-luvun puoliväliin mennessä.

FOA oli Ruotsin hallituksen alainen tutkimuslaitos, joka toimi vuosina 1945 – 31.12.2000. Se perustettiin sodanjälkeiseen aikaan yhdistämällä useita puolustustutkimukseen liittyneitä yksiköitä, kuten kemian, fysiikan ja radiotekniikan tutkimusyksiköitä.

Vuoden 2001 alusta FOA yhdistettiin toisen vanhan viraston, ilmavoimien tutkimuslaitoksen Flygtekniska försöksanstalten (FFA) kanssa. Näistä muodostettiin uusi organisaatio Totalförsvarets forskningsinstitut (FOI), joka on Ruotsin nykyinen puolustus- ja turvallisuustutkimuksen viranomainen.

FOA tutki:

• plutoniumin tuotantoa
• ydinkärjen suunnittelua
• pommin pienentämistä taktiseen käyttöön

Ruotsin suunnitelma oli kehittää:

• taktisia ydinaseita
• ilmasta pudotettavia pommeja
• mahdollisesti rannikkopuolustukseen soveltuvia aseita

Ruotsi rakensi tutkimusreaktoreita, kuten Ågestan reaktorin, ja suunnitteli kotimaisen ydinpolttoaineketjun.

Ilmavoimien kalustossa esimerkiksi Saab A32 Lansen oli suunniteltu potentiaaliseksi ydinaseen kuljetusalustaksi. Kyse ei siis ollut teoreettisesta pohdinnasta, vaan konkreettisesta puolustussuunnittelusta.

Ruotsin ydinaseohjelma ei ollut julkinen ohjelma, mutta se ei myöskään pysynyt täysin salaisena. Kansainväliset tiedustelupalvelut mukaan lukien Neuvostoliiton KGB ja GRU seurasivat tarkasti kaikkia länsimaisia ydinasehankkeita. Käytännössä on varmaa, että Moskova tiesi:

• Ruotsin tutkivan plutoniumtuotantoa
• Ydinasevaihtoehdon olevan poliittisesti pöydällä
• Ruotsin puolustushallinnon varautuvan mahdolliseen asekehitykseen

Ruotsin ei olisi helppoa hyödyntää 1960-luvun lopulla päättynyttä ydinaseohjelmaa. Ohjelman päättymisestä on jo yli 50 vuotta. Vaikka Ruotsilla on historiallista osaamista, oman ydinaseohjelman käynnistäminen uudelleen olisi tänään poliittisesti, juridisesti ja teknisesti erittäin vaikeaa.

Voisiko Suomi vastaanottaa ydinaseita?

Juridisesti mikään ei estäisi Suomea osallistumasta tulevaisuudessa nuclear sharing -järjestelyyn. Poliittisesti kyse olisi kuitenkin erittäin herkästä päätöksestä.

Tämä vaihtoehto voi tulla ajankohtaiseksi vain merkittävästi heikentyneessä turvallisuustilanteessa, esimerkiksi jos Naton pelotetta haluttaisiin vahvistaa Itämerellä tai jos Yhdysvallat muuttaisi sijoitusratkaisujaan Euroopassa.

Ydinaseiden vastaanottaminen ei tarkoita omistusoikeutta, vaan aseiden varastointia ja mahdollisesti niiden kuljettamiseen kykenevän kaluston roolia kriisitilanteessa.

Nykytilanteessa tämä on epätodennäköistä. Silti turvallisuuspolitiikassa on olennaista, että vaihtoehto on olemassa, koska pelote toimii mahdollisuuksien tasolla.

Skenaariot Euroopassa

Euroopan tulevaisuutta voidaan hahmotella kolmen pääskenaarion kautta:

1. Yhdysvallat säilyttää nykyisen vahvan roolin, ja Euroopan pelote perustuu edelleen transatlanttiseen rakenteeseen.
2. Vahvistettu eurooppalainen pilari. Ranskan rooli kasvaa, mutta Nato säilyy keskeisenä kehikkona.
3. Osittainen irtikytkentä Yhdysvalloista, jolloin Eurooppa rakentaa vahvemman oman pelotteen, jossa Ranskan asema korostuu merkittävästi.

Pohjois-Euroopan ja Itämeren alueen merkitys kasvaa erityisesti kahdessa jälkimmäisessä skenaariossa.

Strateginen autonomia näkymättömänä tavoitteena

Keskustelun syvin taso ei koske vain ydinaseita, vaan päätösvaltaa. Euroopan strateginen autonomia tarkoittaa pyrkimystä vähentää riippuvuutta Yhdysvalloista, vahvistaa omaa sotilaallista päätösvaltaa ja lisätä geopoliittista toimijuutta.

Kyse ei siis ole ensisijaisesti ydinsodan todennäköisyydestä, vaan siitä, kuka päättää Euroopan turvallisuudesta tulevaisuudessa.

Johtopäätökset

Euroopan ydinasepelote on murroksessa. Venäjän aggressiivinen toiminta ja epävarmuus Yhdysvaltojen tulevasta linjasta ovat avanneet keskustelun, joka vielä muutama vuosi sitten olisi ollut poliittisesti marginaalinen.

Suomi on Nato-jäsenenä osa ydinpelotetta, vaikka se ei omista ydinaseita. F-35-hankinta syventää teknologista integraatiota liittokunnan strategiseen ytimeen.

Ruotsi puolestaan on Itämeren strateginen avain, vaikka se ei ole operatiivinen ydinroolimaa.

Kokonaisuudessaan kyse voi olla paljon suuremmasta muutoksesta. Euroopan pyrkimyksestä on ottaa turvallisuus entistä selvemmin omiin käsiin myös ydinaseiden osalta.