Donald Trump ja Monroe-doktriinin perintö

Donald Trumpin ja Monroe-doktriinin välinen suhde on luonteeltaan epäsuora ja ennen kaikkea retorinen. Trump ei palauttanut Monroe-doktriinia Yhdysvaltojen viralliseksi ulkopoliittiseksi ohjenuoraksi, mutta hänen hallinnon toiminnassa ja puhetavassa on tunnistettavissa historiallisia yhtymäkohtia kyseiseen doktriiniin. Kyse on samankaltaisesta ajattelutavasta, jossa korostuvat kansallinen etu, etupiiriajattelu ja suurvaltojen välinen kilpailu.

Trumpin hallinnon aikana Monroe-doktriiniin viitattiin ajoittain eksplisiittisesti, erityisesti Latinalaista Amerikkaa sekä Grönlantia koskevassa ulkopoliittisessa retoriikassa. Vuonna 2018 ulkoministeri Rex Tillerson totesi Monroe-doktriinin olevan yhä relevantti läntisellä pallonpuoliskolla.

Lausunto kohdistui ennen kaikkea Kiinan ja Venäjän kasvavaan taloudelliseen ja poliittiseen vaikutusvaltaan Latinalaisessa Amerikassa. Tässä yhteydessä Monroe-doktriinia käytettiin symbolisena ja historiallisena perusteluna Yhdysvaltojen erityisasemalle alueella sekä oikeutuksena pyrkimykselle rajoittaa muiden suurvaltojen toimintaa Yhdysvaltojen perinteisesti vaikutuspiiriin kuuluneella alueella.

Trumpin ”America First” -ulkolinjassa on useita piirteitä, jotka muistuttavat Monroe-doktriinin myöhempää, etupiiriajatteluun perustuvaa tulkintaa. Politiikassa korostettiin voimakkaasti kansallista etua ja valtiollista suvereniteettia, ja monenvälisiin instituutioihin sekä kansainvälisiin sopimuksiin suhtauduttiin epäluuloisesti.

Trumpin maailmankuva heijasti realistista kansainvälisten suhteiden teoriaa, jossa suurvallat nähdään ensisijaisesti omia etujaan ajavina toimijoina ja vaikutusalueet keskeisenä osana maailmanjärjestystä. Tämä ajattelutapa on selvästi sukua Monroe-doktriinin laajentuneelle tulkinnalle, jossa Yhdysvallat asemoituu läntisen pallonpuoliskon johtavaksi vallaksi.

Samalla Trumpin politiikka poikkeaa merkittävästi alkuperäisestä Monroe-doktriinista. Monroen vuonna 1823 esittämä doktriini sisälsi vastavuoroisen periaatteen. Yhdysvallat pidättäytyisi Euroopan asioihin sekaantumisesta, kunhan Eurooppa pysyisi poissa Amerikan mantereelta.

Trumpin kaudella Yhdysvallat sen sijaan käytti pakotteita, painostusta ja diplomaattista vaikutusvaltaa globaalisti. Lisäksi alkuperäinen Monroe-doktriini pyrki ensisijaisesti estämään ulkopuolisia interventioita, kun taas Trumpin hallinto hyväksyy avoimesti voimankäytön ja taloudellisen painostuksen ulkopolitiikan välineinä.

Trumpin ulkopolitiikka on myös luonteeltaan tilannekohtaista ja transaktionaalista, eikä se muodosta johdonmukaista, koko läntistä pallonpuoliskoa koskevaa strategiaa.

Käytännön politiikassa Monroe-doktriiniin viittaava ajattelu näkyi erityisesti Venezuelan hallinnon vastaisissa toimissa, Kuuban vastaisen politiikan kiristämisessä sekä Kiinan investointien ja infrastruktuurihankkeiden vastustamisessa Latinalaisessa Amerikassa. Näissä tapauksissa Yhdysvallat pyrki selvästi rajaamaan muiden suurvaltojen vaikutusvaltaa alueella, jota se on perinteisesti pitänyt omana etupiirinään.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Donald Trump ei palauttanut Monroe-doktriinia virallisena ulkopoliittisena periaatteena. Hänen hallintonsa kuitenkin hyödyntää doktriinia retorisena ja historiallisena viitekehyksenä, edustaa samankaltaista etupiiriin perustuvaa suurvaltarealismia ja soveltaa Monroe-doktriinin perusajatuksia valikoivasti.

Trumpin suhde Monroe-doktriiniin on näin ollen symbolinen ja pragmaattinen, ei ideologisesti eikä institutionaalisesti sitova.