"He eivät ole samanlaisia kuin me" – onko eversti Palamar oikeassa?

Ukrainan Azovin joukkojen varakomentaja eversti Svjatoslav Palamar kertoi Ylen henkilöhaastattelussa (yle.fi 29.5.2026), että lännen ei pitäisi erehtyä ajattelemaan Venäjää normaalina sivilisaationa.

”Mitä tahansa Venäjä haluaisikin sanoa, he eivät ole samanlaisia kuin me. Heillä on aivan erilaiset arvot ja aivan erilainen lähestymistapa sodankäyntiin. He eivät sääli omia ihmisiään eivätkä sen maan siviiliväestöä, jota vastaan sotivat.”

Palamar ei ole rivisotilas vaan yksi Mariupolin puolustuksen tunnetuimmista komentajista ja entinen sotavanki. Hänen kokemuksensa antavat painoarvoa hänen näkemyksilleen Venäjän toiminnasta ja sotavankeudesta.

Palamarin näkemys Venäjästä on johdonmukainen ukrainalaisen sotilasjohdon piirissä yleisen ajattelun kanssa. Tässä ajattelutavassa Venäjää ei nähdä pelkästään valtiona vaan myös imperiaalisena järjestelmänä, joka käyttää väkivaltaa, pelkoa ja laajentumista asemansa ylläpitämiseen.

Palamarin väite, että Venäjä suhtautuu välinpitämättömästi sekä omiin sotilaisiinsa että vihollismaan siviileihin, perustuu havaintoihin Venäjän toiminnasta Ukrainassa. Kansainväliset järjestöt, tutkijat ja tiedotusvälineet ovat dokumentoineet laajoja siviiliuhreja, infrastruktuurin tuhoamista sekä suuria henkilötappioita Venäjän joukoissa. Tässä mielessä hänen arvionsa ei ole irrallinen eikä poikkeuksellinen moniin länsimaisiin analyyseihin verrattuna.

Väite ”he eivät ole samanlaisia kuin me” on kuitenkin enemmän arvoväite kuin empiirinen havainto. Se viittaa siihen, että Venäjän poliittinen kulttuuri, valtion toimintatavat ja sodankäynnin normit eroavat länsimaiden ihanteista. Monet tutkijat ovat tunnistaneet tällaisia eroja.

Samalla on kuitenkin muistettava, että Venäjän valtio, sen johto ja armeija eivät ole sama asia kuin Venäjän kansalaiset. Venäjän nykyjohto, turvallisuuskoneisto tai sotilasdoktriini eivät välttämättä edusta koko venäläistä yhteiskuntaa, eikä niitä voida yksiselitteisesti samaistaa koko venäläiseen sivilisaatioon.

Miljoonat venäläiset eivät ole osallistuneet Ukrainan sodan suunnitteluun eivätkä päätöksiin. Venäjän autoritaarisessa järjestelmässä kansalaisten mahdollisuudet vaikuttaa valtion politiikkaan ovat rajalliset.

Palamarin sanat ovat kuitenkin kiinnostavia siksi, että ne eivät tule tutkijalta, toimittajalta tai poliitikolta, vaan ihmiseltä, joka on taistellut Venäjän armeijaa vastaan Mariupolissa, ollut venäläisessä sotavankeudessa ja palannut takaisin rintamalle. Hänen näkemyksensä eivät ole teoreettisia vaan henkilökohtaisen kokemuksen muokkaamia.

Moni lännessä on tarkastellut Venäjää pitkään oletuksesta, että maa toimii pohjimmiltaan samojen rationaalisten intressien pohjalta kuin muutkin eurooppalaiset valtiot. Ukrainan sodan aikana yhä useampi asiantuntija on kuitenkin päätynyt arvioon, että Venäjän poliittinen järjestelmä ja turvallisuusajattelu poikkeavat monin tavoin länsimaisista oletuksista.

Valtion etu asetetaan yksilön oikeuksien edelle, sotilaallisten tappioiden merkitys nähdään eri tavalla ja historiallisella imperiumiajattelulla on edelleen vahva asema poliittisessa kulttuurissa.

Palamarin näkemystä tukee myös se, että Venäjä on sodan aikana toistuvasti osoittanut valmiutta käyttää erittäin raskasta sotilaallista voimaa tiheästi asutuilla alueilla. Kansainväliset järjestöt ovat dokumentoineet laajoja siviilituhoja, pakkosiirtoja, sotarikosepäilyjä ja hyökkäyksiä siviilikohteita vastaan.

Havainnot ovat osaltaan vahvistaneet käsitystä siitä, että Venäjän sodankäynnissä ihmishengen arvoa arvioidaan eri tavoin kuin länsimaissa yleensä pidetään hyväksyttävänä.

Azovin joukkojen varakomentajan eversti Svjatoslav Palamarin varoitusta lännelle ei kannata sivuuttaa pelkkänä sodan retoriikkana. Hänen sanomansa ydin on se, että lännen ei pitäisi arvioida Venäjän nykyistä johtoa, turvallisuuskoneistoa ja sotilaallista toimintaa omien poliittisten ja moraalisten oletusten kautta. Juuri tällaisesta väärinarvioinnista Ukraina on maksanut raskaan hinnan.